August seisoi siinä kadunkulmauksessa kuin jähmettyneenä. Hän huomasi entistä selvemmin, että oli tänään ensikerran nähnyt elämän kauhistuttavimman onkalon.
Laukaukset olivat lakanneet ja pääkadulla kuului hurjia huutoja, muutama laukaus. Luultavasti vietiin siellä vangittuja ja haavoitettuja raajarikkoja, niitä tuli yhtämittaa tänne sivukadulle, ne kompuroivat hänen ohitseen huohottaen raskaasti ja nääntyneesti, he näyttivät niin heikoilta kuin vaipuisivat heti maahan ja heidän laihoissa kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet vilkasivat sivumennen Augustiin, mutta yksikään ei katsahtanut ilman katkeruutta tai vihaa — voimatonta, mutta sammumatonta vihaa…
Augustia alkoi värisyttää, ajatellessaan, että jokainen heistä kerran on ollut terve, nuori, voimakas — hekin ovat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin, hekin ovat eläneet, rakastaneet… Mutta nyt eivät he enää tunne elävänsä; he ovat elävältä kuolleet… Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä on jälellä elämästä, ei heille itselleen ole mitään merkitystä.
KOSTAJA
I.
Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta kuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin — ja istujain jättiläissuuret, mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä sementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.
Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen lopettaessaan seuraavasti:
Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet, mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi — emme voi kärsiä! Nyt täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista elämää.
— Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! — huusi käsiään huitoen eräs toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä mieltä, että ministeri M———, viimeisen hirmu julistuksen isä, on poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen…
— Mitä se hyödyttäisi, — lausui eräs rauhallisella äänellä.