Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa aivankuin värisi tuosta murinasta — ja muurin takaa nousi hitaasti suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen. Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään… Silloin hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos… Ja yhä mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden…
Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä huutonsa autiolta niityltä…
* * * * *
Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää lattialla makaavaa, tiedotonta naista — erottaa vain ikkunareijät, jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät…
Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa…
Ei risahdusta… Ei huokausta.
Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni… Ensin se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen viimeiset kuiskaukset… Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua nopeampaan…
… huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa — ja lattialle tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita…
III
Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen etäisyyteen.