Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä. Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa — hän oli kuollut halvaukseen tuntoihinsa tulematta… Niin, siihen aikaan hänen tukkansa muuttui harmaaksi…

Kaksikymmentä vuotta — ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se aika onkaan ollut — ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen kamalan päivän!

Hän ei tahtoisi muistella sitä — mutta niin kuin ilkeä painajainen, hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien ohi…

Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen, karkoittaakseen nuo kauheat kuvat… Mutta näköalakin on niin kovin tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto… ja suuret kuuset seisovat siellä tummina ja juhlallisina… Ja mitään ihmisääntä ei kuulu… Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri, nukkuva eläin… Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi suunnatonta turkkiansa — siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä puunlatvojen huojunta… Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut — ja tuo surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta… lapsen itkulta… — Isä, isä… isää!

Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon lapsenäänen… Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko, turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:

— Isä… isä…

Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:

— Eikö se sitten milloinkaan unohdu…?

Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa… hän on niin kovin väsynyt… Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta, yksinäiseltä ja surulliselta — hän toivoo vain kuolemaa…

* * * * *