STORM. Miten saattaisin pahastua? Olen päinvastoin iloinen, jos sanot aivan suoraan, mitä ajattelet.
MIRJAM tarttuen Stormin käteen; hieman epäröiden. Sinä viittasit jotain sinnepäin, että menisimme siviiliavioliittoon… Tarkoitatko, ettemme antaisi vihkiä itseämme…?
STORM. Kyllä minä sitä ajattelin…
MIRJAM arasti. Tiedätkö, minä tahtoisin kuitenkin…
STORM muuttuen vakavaksi. Minusta ei tuo vihkiminen ole muuta kuin vanha seremonia — joka sitäpaitsi on alentavaa naiselle.
MIRJAM keskeyttäen hellästi. Niin se voi olla sinusta — mutta minä olisin niin iloinen. Vihkimisessä on sentään jotakin juhlallista ja kaunista, jonka muistaa koko elämänsä ajan… Minä taidan olla lapsellinen, minä saatan olla kokonaan väärässäkin, ja olisin siitä hyvin pahoillani — mutta minusta tuntuu, ettemme tule oikein onnellisiksi, ellemme anna vihkiä itseämme… Se kiusaisi aina minua.
STORM hieman naurahtaen. Sinä olet todellakin lapsellinen…
MIRJAM vienosti. Minä myönnän sen, rakkaani… Mutta myönny tämä ainoa kerta minun lapsellisuuteeni. Minä lupaan olla sitten niin… niin hyvä sinulle! Koko elämäni ajan muistelen sinun myöntyväisyyttäsi. Ja ajattele: eihän siinä mitään pahaa tapahdu, ja jos se sinustakin on enemmän muotoasia…
STORM keskeyttäen. Ei — se ei ole minusta muotoasia! Järkeni, tunteeni, koko olemukseni on tuollaista vastaan! Se on yksi niitä keinoja, joiden avulla kirkko vuosisatoja on pitänyt naista vallassaan — alentanut ja polkenut häntä. Ja tarvitaanko nyt meidän välillämme tuollaista…?
MIRJAM. Mutta ethän itsekään usko, että mitkään papit voisivat pitää minua vallassaan?