LUND liikutettuna, aivankuin uneksien. Kuinka voisin unohtaa ne onnelliset hetket, joita yhdessä olemme viettäneet… Kuinka voisin unohtaa sinun pienen kamarisi kaksi vuotta sitten…? Muistatko vielä niitä iltoja?
MIRJAM tahtomattaan liikutettuna. Muistan…
LUND. Ja muistatko, miten tuotimme sinne illallista läheisestä
ravintolasta… Ja miten sinä lauloit ja soitit… — (Tarttuen
Mirjamin käteen) — Armaani, ethän ole voinut kaikkea unohtaa…
Rakastithan sinäkin silloin vähän minua…?
MIRJAM. Ei ystäväni… se ei ollut rakkautta….
LUND. Minä en ymmärrä… Sinä ainakin sanoit…
MIRJAM. Et sinä voikaan sitä ymmärtää… koska minun on itsenikin toisinaan vaikeata ymmärtää miten kaikki on tapahtunut…
LUND. Ettet itsekään…?
MIRJAM. Niin juuri, ystäväni… Mutta minä koetan selittää sinulle. — Niinkuin sinulle olen kertonut, on taide ollut minulle kaikki kaikessa… se on ollut koko tähänastisen elämäni sisältö. Minä voin sanoa, että olen rakastanut taidetta ja kun ankaran työn jälkeen onnistuin, tuotti se minulle suurta tyydytystä. — Niin, todellista iloa, jota en ennen osannut aavistaa.
LUND. Se on työn iloa… luomisen iloa… Minä olen sen useasti nähnyt säteilevän silmistäsi — koko olemuksestasi.
MIRJAM. Kaikesta huolimatta valtasi minut yhä useammin omituinen tunne, jota en ennen ollut kokenut: tunsin itseni aivankuin hyljätyksi. Joskus kun tulin asuntooni näytännön jälkeen, valtasi minut niin sanomaton kaipaus ja ikävä, että olisin tahtonut heittäytyä maahan ja itkeä, itkeä — mutta en voinut edes itkeä… Minun elämäni on ollut niin kovin yksinäistä, en muista enää edes äitiäni — ja kuitenkin olen aina kaivannut ymmärtämystä, ystävyyttä, rakkautta… Ja sitten tapasin sinut.