LUND. Miten elävästi vielä muistan, kun ensikerran näin sinut! — (Muistojensa valtaamana) — Minä muistan jokaisen ilmeesi, liikkeesi — vieläpä pukusikin! Sinulla oli musta puku, kun muut naiset sensijaan olivat vaaleissa… Ja kun muut iloitsivat ja riemuitsivat, istuit sinä yksin ikkunansyvennyksessä palmujen takana ja katsoit kaikkea omituisesti hymyillen… Siitä illasta asti rakastin sinua…
MIRJAM. Niin, me ymmärsimme toisiamme hyvin, meillä oli paljon samanlaisia mielipiteitä — ja minä tunsin itseni toisinaan hyvin onnelliseksi… Minä luulinkin, että se olisi ollut rakkautta…
LUND. Minä uskon, että se olikin sitä — vaikka se sitten kuoli…
MIRJAM. Ei, ei… Se ei ollut! — (Innostuen) — Sillä kun hän tuli, oli kaikki vallan toisenlaista… Aivankuin koko maailma olisi muuttunut… Niinkuin valtavan virran tulva lakaisee kaiken tieltään — samoin lakasi hän pois koko entisen elämäni… kaikki muuttui, kaikki vanha hävisi — niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan…
LUND tuskallisella kummastuksella. Voiko kaikki hävitä noin…?
MIRJAM. Voi… Kun muistelen nyt meidän elämäämme, niin tuntuu se aivankuin kaukaiselta unelta…
LUND. Sinä et enää ole sama kuin ennen.
MIRJAM kuin itsekseen. Sinä olet oikeassa. Minä en ole sama kuin ennen… Enkä minä enää saattaisi elää sitä entistä elämää — se on aivan vierasta ja mahdotonta.
LUND. Niin, minä ymmärrän, että kaikki on nyt auttamattomasti lopussa.
Minulta sinä olet jo mennyt…
Äänettömyys.