MIRJAM liikutettuna. Oi ystävä parka… Minä en voi sitä auttaa… minä en voi sitä auttaa! — Jospa sinä edes koettaisit unohtaa.
LUND. Oo — minä olen koettanut… Monet, monet yöt olen valvonut ja ajatellut vain tuota asiaa… Ja kun juuri olen päättänyt, että unohdan sinut… riistän kuvasi sydämestäni — silloin juuri saatan pitkiksi tunneiksi unohtua ajattelemaan vain sinua… — (Hiljaa) — Ja kuinka voisinkaan olla sinua rakastamatta kaiken sen jälkeen, mitä välillämme on ollut…
MIRJAM tuskallisesti. Sinun täytyy unohtaa! Sinä et voi ymmärtää, miten hirveästi pelkään… Senjälkeen mitä eilen kerroit Brunon isoisästä, olen ollut aivankuin mieletön…
Äänettömyys.
LUND hiljaa. Mutta jospa kertoisit hänelle kaikki… Silloin tuo piinaava epätietoisuus häviäisi…
MIRJAM sisäisellä kauhulla. Minä olen sitä niin paljon, paljon ajatellut… Mutta kuulithan sinä itsekin eilen mitä hän sanoi… Minä en uskalla… minä en uskalla…
Purskahtaa itkuun.
LUND. Rakas Mirjam, rauhoituhan toki… Vaikka en voikaan ajatella hänestä hyvää tässä suhteessa, niin ei hän mahda kokonaan raakalainen olla… Ja jos hän sinua rakastaa…
MIRJAM. Ei, ei, se on mahdotonta! — Ajattele, ettei hän vielä koskaan ennen ole ketään rakastanut… että hän on kaikissa suhteissa vielä aivan kokematon — niin, tarkoitan myöskin sitä, että… hän ei vielä tunne ketään naista… Ja hän luulee että myöskin minä… Ei, ei… se koskisi häneen niin että hän tappaisi itsensä… Tai minä en voi tietää mitä hän tekisi — ja se on juuri kauheinta, etten voi sitä edes aavistaa — mutta kun muistan hänen eiliset sanansa, niin olen varma, että jotain hirveätä tapahtuisi… Minun olisi pitänyt aivan alussa sanoa — nyt se on jo myöhäistä… Se täytyy nyt salata, ja sinun täytyy luvata, ettet milloinkaan enää tule luokseni, etkä milloinkaan puhu kellekään…
Äänettömyys.