LUND. Sinunhan pitäisi tietää, etten milloinkaan mitään ilmaise… — (Kuin itsekseen, synkästi) — Onko tämä nyt sitten viimeinen kerta, kun olen luonasi…?
MIRJAM. Sen täytyy olla viimeinen…
LUND masentuneena. Viimeinen… Minäkin tunnen, että tämä on viimeinen kerta… Sillä minä en voi olla täällä enää päivääkään. Jo huomenna matkustan ulkomaille… keksin jonkun tekosyyn siksi, kunnes minulle myönnetään virkaero, tai siirto jonnekin kauas — jossa en saa kuulla mitään sinusta… — (Katkerasti) — Vaikka parasta minun olisi hävitä iäksi — sitten sinäkin voisit olla rauhallisempi…
MIRJAM liikutettuna. Oi ystäväni, älä puhu noin! Jospa tietäisit, miten paha minun on olla, kun tahtomattani olen syyllinen sinun kärsimyksiisi… Älä sentään muistele minua katkeruudella — tiedäthän, etten tahallani tuottanut sinulle surua…
LUND liikutettuna. Oi Mirjam, sinä saatat minut häpeämään! Mutta nyt olen poistuva valituksitta… Minäkin toivon, ettet katuisi, vaikka olet kerran ollut hyvä eräälle yksinäiselle ihmiselle… Hän on aina sinua muistava, ja ne hetket, jotka hän on kanssasi viettänyt, ovat hänen elämänsä ihanimmat hetket… Pitkä äänettömyys. Vielä kerran olisin kuitenkin tahtonut nähdä sinun näyttelevän Juliaa… Miten ihanasti sinä lausuit senkin kohdan: "Tule yö armas, mustasilmä yö", — miten se olikaan… Lausuhan hiukan siitä!
MIRJAM on hetken vaiti ja lausuu sitten, koruttomalla antaumuksella.
"Yö armas, kaunis mustasilmä yö!
Tuo mulle Romeo!
Ja jos hän kuolee,
Niin tähtilöiksi pieniks' hänet jaa
Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
Ett' yöhön koko mailma ihastuupi
Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää."
LUND. Niin, sinä elät siinä! — Ja minä näen, ketä sinä kaipaat, ajattelet siinä…
MIRJAM. En voi sitä kieltää. Häntä minä kaipaan, rakastan. St! Minä kuulin jotakin…
LUND kuunnellen. Ei se mitään ollut… Sinä olet vain hermostunut.