Äänettömyys.
STORM tuijottaa häneen kuin nousevan raivonsa jäykistämänä; vihdoin kuiskaa hän hiljaa. Onko hän ollut toisinaan aamuunkin asti?
INGRID on aivan kalpea ja hänet on vallannut pelko ja tuska. Hän tietää sanoneensa jo liian paljon ja tuntee hämärästi, että siitä seuraa jotain kauheata — ja hän katsoo ympärilleen niinkuin aikoisi paeta. Mutta Stormin rautainen tahto pakottaa hänet pysymään paikallaan kuin naulattuna.
STORM tarttuu hänen olkapäähänsä ja sähähtää. Onko?
INGRID kuiskaa kuin hypnotisoituna. On…
STORM tarttuu molemmin käsin päähänsä kuin olisi saanut ankaran iskun, ja hänen kurkustaan tunkeutuu omituinen, koriseva ääni.
INGRID. Oi älkää nyt ottako sitä noin raskaasti. Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa… mutta, mutta minä, minä…
STORM muuttuu äkkiä hirvittävän näköiseksi ja aikoo syöksyä sisään kuin ärsytetty peto.
INGRID tarttuu epätoivoisesti hänen käteensä ja puhuu pelästyneellä, rukoilevalla äänellä. Älkää menkö… älkää menkö… Mitä te aijotte…?
STORM hiljaa, raivolla. Hellittäkää!