INGRID epätoivoisesti. Minä en hellitä… Rakas herra Storm… Te olette niin kauhean näköinen… Te teette jotakin… Minä rukoilen teitä; älkää menkö sinne… Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, mutta minä en voinut… — (Syöksyy polvilleen ja puhuu kiihkeästi kuiskien) — Oi älkää välittäkö heistä… menkää heti pois täältä… Unohtakaa hänet kokonaan, koska hänkin teidät unohtaa… Antakaa minun puhua… Minä rukoilen teitä… Minä…
STORM irrottaa hänen kätensä, työntää hänet luotaan, sanoen koleasti ja uhkaavasti. Älkää nyt enää asettuko minun tielleni…
MIRJAM on ollut koko ajan kuolettavassa tuskassa. Kerran hän nousee, aivankuin lähteäkseen eteiseen. Stormin raivokkaan äänen kuullessaan hän lysähtää aivankuin hervottomana istumaan.
INGRID huutaen epätoivoisesti. Herra Storm… rakas herra Storm! Älkää tehkö mitään…! Se ei ole totta mitä sanoin… Odottakaa… Minä selitän… (Vaipuu maahan kuin menehtyneenä; hetken kuluttua sanoo kuiskaten.) Mitä, mitä minä olen tehnyt…?
Toisella puolella nousee Mirjam taas konemaisesti seisomaan. Hän on kalpea kuin palttina ja hengittää raskaasti kuin kuoleva.
Silloin kuuluu miten avainta kierretään lukossa, ovi aukenee ja oviverhon takaa astuu sisään Storm. Hänen kasvonsa ovat nyt kuolonkalpeat, hänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet; hän on puraissut huulensa rikki ja valkealla rintamuksellakin näkyy joitakin veritäpliä. — Hän seisoo kauan äänettömänä ja tuijottaa kauhealla katseellaan Mirjamia, joka on aivankuin halpaantunut.
STORM vieraalla, käheällä äänellä. Missä on rakastajasi?
MIRJAM läähättää raskaasti, hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaakaan ei kuulu.
STORM hiukan ääntään korottaen. Missä on herra Lund, — sinun rakastajasi.
MIRJAM tolkuttomana. Minä en tiedä…