Ovi sulkeutuu.
STORM tuijottaa kirjeeseen aivankuin epäilisi sitä avata. Lopulta hän konemaisesti repii rikki kuoren ja lukee hiljaa seuraavaa:
Rakkaani!
Minun täytyy kirjoittaa sinulle, että saat sen heti kun tulet matkalta.
Olen kovin pahoillani, että niin kovasti pidin kiinni siitä vihkimisestä… ja pahoitin mielesi. Se saa nyt olla aivankuin sinä tahdot. Luovun teatteristakin kokonaan jos tahdot. Minä seuraan sinua vaikka maailman ääriin! Minä rakastan sinua…
Minä olen niin levoton, levoton. Ja se mitä nyt sanon, saattaa tuntua omituiselta, epäilyttävältä… Mutta katsos Bruno, elämä on niin kummallinen, surullinen ja kauhea… Ja vaikka mailma sanoisi mitä, niin minä pyydän: älä minua koskaan tuomitse, ennenkuin olet kuullut minua. Ja usko, etten koskaan ole ketään muuta rakastanut kuin sinua — enkä tule milloinkaan rakastamaan. Sinua seuraan vaikka kuolemaan — vaikka kadotukseen.
Rakas! Tule pian luokseni, että saan suudella, syleillä sinua… Sitten olemme niin onnellisia… onnellisia…
Sinun Mirjamisi.
Mitä etemmäksi hän lukee, sitä suuremmaksi käy hänen tuskansa. Hänen äänensä tulee yhä käheämmäksi ja hänen on vaikea lukea loppuun. Ja vuorenraskaana vyöryy hänen päällensä hänen suuren onnettomuutensa tietoisuus.
Askeleita.