Asessorska jäi aivan sanattomaksi hämmästyksestä, nähdessään noin kamalaa siveettömyyttä; hän otti jostakin syystä rillit nenältään, alkoi hangata niitä uudestaan ja tirkisteli kaiken aikaa Irjaa, niinkuin olisi erikoisesti tahtonut nähdä, miltä noin siveetön ihminen näyttää paljaalla silmällä katsottuna! Kun hän sai rillit onnellisesti nenälleen, kysyi hän äänellä, jossa väreili ankaruus ja rajaton halveksiminen:
— Kuka on se roikale? Äsch!
— Ei hän roikale ole, — kuului nöyrästi tytön väriseviltä huulilta.
Mutta se oli jo liikaa. Asessorska vallan kauhistui sellaista hävyttömyyttä! Vielä puolustaa! Ja unohtaen tykkänään äskeisen arvokkuutensa hän kiukkuisesti kiljasi:
— Se on roikale! sanon minä! — Kuka se on? Mikä on hänen nimensä?
— Se on teidän poikanne… Arno nuoriherra… — änkytti Irja pelästyneenä — Hän rakastaa minua… menemme naimisiin… Antakaa anteeksi…
Asessorska jähmettyi hetkeksi, niinkuin Lotin vaimo muinoin, hän muuttui tuhkanharmaaksi raivosta ja olisi luultavasti saanut halvauksen, ellei Irja olisi tarjonut hänelle vettä. — Kun hän oli nielaissut lasillisen vettä, sai hän uudestaan puhelahjansa takaisin ja raivosta vavisten kirkui kuin vimmattu:
— Mi — mitä! Mitä sinä sanot… uskallat sanoa! Sinä, lutka! Oletko vietellyt hänet, huora! Ulos täältä — ja heti!
— En minä vietellyt, — sopersi arasti Irja ja purskahti itkuun.
— Suus kiinni…! Minä näytän sinulle — senkin narttu! Ulos!