Silloin mies kiersi käsivartensa hänen hennon vartalonsa ympäri, puristi rajusti rintaansa vastaan, peitti hänen kaulansa, poskensa, suunsa, tulisilla suudelmilla ja niiden lomassa kuumasti kuiski:
— Sinä rakas…! Kuinka sinä olet kaunis… Omani… rakkaani…
Tyttö ei puhunut enää mitään — hän värisi pelosta, onnesta… odotuksesta…
II.
Asessorska seisahtui kyökinovelle, pyyhki hitaasti sievällä pitsinenäliinallaan kultasankaiset rillinsä kirkkaiksi, asetti ne varovasti hienopiirteiselle nenälleen ja sinkahutti niiden läpi teräsharmaista silmistään kylmän, tutkivan katseen Irjaan, joka seisoi hänen edessänsä alaspainunein päin, posket hehkuen pelosta ja häpeästä; hän arvasi mitä nyt oli tuleva. Asessorska tarkasteli häntä kauvan ja tutkivasti, kiireestä kantapäähän — niinkuin olisi tahtonut musertaa tytön paljailla silmäyksillään ja sanoi viimein kylmästi ja arvokkaasti, pannen painon joka tavulle:
— Onko se totta?
— On, — sopersi tuskin kuuluvasti Irja vapisevin huulin ja punastui vieläkin enemmän — hän olisi sinä hetkenä tahtonut vaipua maan alle!
— Ja julkeat sen vielä tunnustaa! — huusi asessorska salamoivin silmin jakun tyttö ei mitään vastannut, käveli hän kiivaasti muutaman kerran edestakaisin lattialla siveellisen suuttumuksen vallassa ja jatkoi loukkaantuneena:
— Ja minun huoneessani ehkä? Se vielä puuttuisi! Sano, onko sellaista tapahtunut täällä?
— On.