— Onko se sentään totta, että minua rakastat? Pelkään niin kovin, että… unohdat minut… Onhan sinulla parempia… — soperteli tyttö tuskallisesti ja oli vähällä uudelleen ruveta itkemään.
Mutta mies huumasi hänet suuteloillaan ja hellyydellään, hän pani liikkeelle koko kaunopuheliaisuutensa, kuvatessaan rakkauttaan, kaipuutaan ja miten onnellisia he tulisivat olemaan! Tytön täytyy luottaa häneen, hän ei rakastakaan arvoa ja rikkautta, vaan juuri häntä, tyttöä, ja sentähden tytön täytyy tulla kokonaan hänen omakseen, heidän täytyy rakastaa toisiansa, nauttia onnesta…
Mutta tyttö ei vieläkään suostunut.
— Niin! Minä ymmärrän — sanoi mies synkästi ja surullisesti ja kääntyi poispäin. — Sinä et rakasta minua… Sanot vain…
— Voi, älä sano niin! Rakastan sinua niin, etten…
— Jos sinä minua rakastaisit, niin sinä uskaltaisit olla minun omani kokonaan, luottaisit minuun — puhui mies murheellisena ja lisäsi hetken kuluttua äänellä, jossa värähti katkeruus ja uhka:
— Mutta minä en jaksa elää… en! Minä surmaan itseni — niin, sen minä teen! Kun sinä kumminkaan et minua rakasta!
— Älä… älä nyt ajattele noin… rakastan sinua niin paljon… niinkin — jos tahdot… — kuiskaili tyttö hätääntyneenä.
— Puhutko ihan totta?
— Puhun, — värähti tuskin kuuluvasti tytön vapisevilta huulilta.