— Minä en tahdokaan tietää, mikä ja kuka sinä olet… rakastan vain sinua… Enkä eroa sinusta — en! Menen naimisiin kanssasi…
— Oi, puhutteko te totta…? tai…
— Älä puhu noin! — keskeytti tulisesti mies ja sulki suudelmalla tytön suun. — Kutsut minua "te", aivankuin olisin sinulle vieras… ja kuitenkin olen sinua jo kauvan rakastanut… Miksi sellainen olet, sano? Vai etkö rakastakaan minua? Tyttö kääntyi häntä kohden, tarttui hänen käteensä ja hymyili kyyneltensä lävitse.
— Rakastan… enemmän kuin mitään muuta maailmassa… Mutta…
— Älä sano muuta! Se on kylliksi, että minua rakastat. Kuule, sinä pieni! — et voi uskoa kuinka paljo sinusta pidän… en tahtoisi itsekään niin paljon pitää… En voi sinusta koskaan erota, puhui mies hellällä, vakuuttavalla äänellä ja suuteli kiihkeästi tyttöä hiuksille, otsalle, huulille… Vastaukseksi painoi tyttö päänsä miehen rintaa vastaan ja itki… ilosta, onnesta tai hämäristä, surullisista aavistuksista — sitä hän ei itsekään tiennyt, itki vain!
— Miksi sinä itket, rakas? Sinä et saa itkeä, et saa! Me olemme nyt onnellisia… unohdamme kaikki… koko maailman! Eikö niin?
— Niin, — hymyili tyttö onnellisena, vaikka vielä kyyneleet silmissä ja hyväili hellästi miehen korkeata otsaa ja mustaa silkinhienoa tukkaa. Mies tunsi kuin lämpimän virran virtaavan koko ruumiinsa läpi. Hän tempasi tytön rajusti syliinsä, suuteli kuumasti ja kuiskaili hiljaa ja kiihkeästi jotakin tytön korvaan…
Tyttö silmäsi häneen hämmästyneenä.
— Ei… ei, — hätäili hän. — En voi… en uskalla. Jos vielä… mihin sitte joutuisin?
— Oh, sinä pieni, — lausui mies, hymyillen anteeksiantavasti kuin lapselle. — Uskallammehan me. Eihän siitä mitään… kyllä minä ymmärrän. Ja olethan sinä nyt minun, minun… mehän rakastamme toisiamme!