Mutta nuori mies puhui kuiskaten, puhui kauan ja hellästi, miten oli tyttöä ikävöinnyt ja kaivannut, miten oli valvonut kokonaisia öitä häntä ajatellessaan ja kuinka paljon oli kärsinyt tytön kylmyydestä. Hän tarttui tytön käteen ja suuteli sitä, jatkaen kiihkeästi:
— Minä en voinut olla tulematta, sillä pidän sinusta niin paljon — olen kauvan jo pitänyt… En voi elää ilman sinua!
Tyttö olisi tahtonut kiertää kätensä tuon jumaloidun pään ympäri, nojautua hänen rintaansa vastaan, hyväillä, suudella häntä… Hän olisi tahtonut huutaa, että hänkin rakastaa, rakastaa palavasti, koko nuoren sielunsa ja ruumiinsa hehkulla ja voimalla — rakastaa enemmän kuin omaa henkeänsä! Mutta samassa hän muisti, että tuo mies oli ylioppilas, aatelismies ja hän — hän oli vain palvelustyttö! Se tunkeutui mieleen kuin terävä jääpuikko ja täytti hänen sielunsa vihlovalla tuskalla ja epätoivolla. Hän loittoni miehestä ja äänellä, jossa värähteli katkeruus, hellyys ja rajaton suru, hän rukoili:
— Menkää… menkää… Minä pyydän. Eihän…
Ääni katkesi ja hän purskahti rajuun itkuun, niin että hento ruumiinsa nytkähteli peitteen alla…
Mitä itket…? Älä… älä… — lohdutteli mies hätääntyneenä ja hänenkin äänensä kuului särkyneeltä ja liikutetulta. — Miksi itket? Rakastanhan sinua…
Mutta tyttö kääntyi suulleen, painoi kyynelistä kosteat kasvonsa tyynyyn ja katkonaisesti, nyyhkytyksien lomasta kuului katkerasti ja toivottomasti:
— Te valehtelette. Te narraatte vain minua… Miksi te minusta pitäisitte… minähän en ole — mikään… en mikään…
— Kuinka sinä Irja voit noin puhua? — sanoi mies hellän moittivasti. — Olenko sen ansainnut? Sinä olet ollut meillä kolme vuotta. Sano, olenko sinulle kertaakaan valehdellut, tai jotenkin pettänyt? Sano!
Ja kun tyttö ei vastannut, laski kätensä hänen hiuksilleen ja jatkoi lämpimästi: