— Ampukaa! Ampukaa! Ampukaa!

Häntä ei enää toteltu…

* * * * *

Siteet katkaistiin ja ruumiit retkahtivat maahan kamalaksi, epämääräiseksi riviksi. Siinä, jossa äsken oli joukko eläviä, liikkuvia ja ajattelevia ihmisiä, siinä oli vain murskattuja pääkalloja, verisiä aivoja, puhkaistuja silmiä, lävistettyjä vatsoja ja verta, verta… Sitä vuoti vääristyneistä suista, sitä pursui puhkotuista otsista ja rinnoista, se värjäsi vaatteet ja valui hitaasti hiekkaan, hyytyen siihen tahmeaksi, tummaksi verimassaksi… Ja ilmassa oli veren, tuoreen ihmislihan ja sisälmyksien kirpeätä, inhottavaa löyhkää… Se kohosi vaaleana höyrynä ylöspäin…

* * * * *

Mutta taivaastansa katseli jumala — ja elokuun yhdennentoista päivän aurinko nousi, kullaten kauniisti viereisen Viaporin jylhät muurit ja kirkon vihreän kupolin…

JULMA ÄITI

I.

— Miksi te taas tulitte… Olenhan kieltänyt… Miksi te…? Menkää pois… menkää… minä pyydän…

Näin vaikeroi tyttö rukoilevalla, pelokkaalla äänellä, koettaen vetää peitettä paremmin päälleen, peittääkseen paljaita olkapäitään ja käsivarsiaan ja hänen katseensa harhaili kauhistuneena ympäri pientä, hämärää huonetta kuin apua etsien.