Ikäänkuin häntä säestäen kuuluu paaluriviltä valituksia, kirouksia, voihketta ja ölinää, hammasten kiristystä ja kuolon korahduksia… Silvotut ruumiit vääntelehtivät suonenvedontapaisesti ja elävät tuijottavat ympärilleen hurjasti kuin hullut… Yht'äkkiä kuului värisevä ääni:
— Veljet! Lopettakaa pian, pian… Kristuksen tähden…
Ja paaluilta kuului kaijun tavoin vaikeroivia, katkonaisia huutoja:
— Lopettakaa… Kristuksen tähden… pian… pian…
Upseerin silmissä kiilui mielipuolisuus ja liidunvalkeana, hurjasti huitoen kirkasi hän keuhkojensa koko voimalla:
— Ampukaa! Ampukaa! Ampuka-aa!
Sammunein silmin, vapisevina ja tuhkanharmaina kuin haamut kohottivat sotamiehet kiväärinsä, mutta mitään yhteislaukausta ei enää kuulunut — vain pitkäveteistä, huumaavaa kiväärinräiskettä… ja niiden lomastakin kuului mielipuolen kamala naurunparahdus:
— Hah-hah-hah… — ja katkesi.
Vielä kerran värisytti tyyntä aamuilmaa pitkä, pelottava rätinä kiirien kaupunkiin aivankuin viimeisenä tervehdyksenä sankareista, marttyyrien kuolemasta — ja nyt olivat he vihdoinkin vaiti. Muutamat vain vavahtivat tai jännittyivät omituisesti ja hervahtivat iäksi, siellä täällä puristuivat ja aukenivat koukkuiset sormet, kuin suuret kravunsakset… ja eräät veriset suut aukenivat ammolleen — aivankuin olisivat vielä kerran, viimeisen kerran, tahtoneet ahmaista ihanaa ilmaa…
Ja mielipuoli upseeri, toisten samanlaisten, mielettömiltä näyttävien ihmisten ympäröimänä kirkui kimakasti: