Kurjalla vuoteella, rikkinäisten räsyjen keskellä virui laihana ja kuolonkalpeana Irja ja tuijotti kuoppaantuneilla silmillään toivottomasti ja tylsästi likaiseen kattoon, jossa pitkäkoipiset, pyöreät hämähäkit istuivat lihavina, liikkumattomina verkkojensa keskellä ja imivät tyytyväisinä, mutta armotta, elonnestettä niistä kärpäsistä, jotka olivat niihin sotkeutuneet; niiden loppumaton, vaikeroiva surina olikin ainoa, mikä häiritsi hiljaisuutta ja muistutti voimattomuudellaan, toivottomuudellaan ja omituisella hentoudellaan sairaan lapsen kaukaista valitusta. Laatikolla jonka piti olla pöytänä, seisoi kynttilänpätkä, valaisten keltaisenhimmeällä valollaan viheliäistä huonetta, kurjine huonekaluineen, ja muutti sen omituisen kylmäksi ja haudantapaiseksi. Nurkissa piilotteli salaperäinen hämärä ja ainoasta pienestä ikkunasta tuijotti sisään kaamea, hiilimusta pimeys… Ja lattialla, kylmällä, kostealla lattialla, makasi kokoonkyyristyneenä pikku Arno. Hän oli itkenyt itsensä uuvuksiin, pyytäessään leipää ja itkuunsa nukkunut… Vielä unessaankin nytkähteli nyyhkytyksestä pieni ruumis…
Kaksi vuotta!
Ne olivat olleet Irjalle kärsimysten ja loppumattoman tuskan vuosia. Elämä oli pidellyt häntä rautakourin, armottomasti… Monasti oli hän ollut äärimäisessä epätoivossa. Hän olisi jo menehtynyt, jos ei pikku Arnoa olisi ollut — se antoi hänelle voimaa. Arnon tähden hän tahtoi kärsiä, taistella, niin kauan kuin hänellä oli pisarakaan verta ruumiissaan! Usein täytyi hänen mennä levolle nälkäisenä — no, siitä hän ei olisi välittänyt, mutta ne tuskat, mitä hän tunsi kuullessaan lapsensa pyytävän leipää, sitä saamatta, olivat sietämättömät. Hän sai tehtaassa työskennellessään vielä keuhkotaudin ja se teki hänen elämänsä täydelliseksi helvetiksi — hän ei uskaltanut edes maata lapsensa kanssa! Hän asui kaukana kaupungista eräässä yksinäisessä mökissä, jonka hän oli saanut vuokrattua hyvin halvasta ja hänen ollessaan tehtaassa, oli pikku poikansa päivät erään lesken luona, jolla itsellään oli kolme lasta. Pikku Arno oli sangen älykäs lapsi ikäisekseen: hän puhui jo aivan selvästi ja ymmärsi ihmeteltävän tarkasti kaikki. Tosin hän ei vielä kyennyt kävelemään, sillä hän oli saanut risataudin, josta pikku jalkansa olivat tulleet veltoiksi — ehkä hän oli heikko myöskin nälästä — mutta Irja rakasti häntä äärettömästi ja hänen sydämmensä vuoti verta, kun pikku raukka oli niin laiha ja kalpea…
Ja Arno vaan ei heistä välittänyt… ei auttanut pientä poikaansa…
Mutta sitten sattui uusi onnettomuus. Irja astui tehtaassa jalkansa naulaan. Siitä sai hän verenmyrkytyksen, jalka ajettui hirveästi ja hänen täytyi luonnollisesti jäädä pois työstä. Lääkäriä hän ei saanut, sillä hän ei voinut itse kävellä kaupunkiin — sinne oli kolme kilometriä — eikä ollut niin paljo rahaa, että olisi voinut maksaa lääkärille niin pitkästä matkasta. Joku puoskariakka tosin saatiin hänen jalkaansa lääkitsemään, mutta oliko se sitte hyödyksi tai pahennukseksi, tosiasia kuitenkin oli se, että jalka yhä enemmän ajettui ja hän valitti ja voihki päivät ja yöt. Pahinta tietysti oli se, että hän ei ansainnut penniäkään — ja vanhoja säästöjä ei ollut. Ensi hätään vietiin panttilaitokseen Irjan päällystakki ja kaikki sinne kelpaava, mutta niistä saadut pennit hupenivat heti.
Kolme viikkoa oli Irja jo virunut vuoteen omana, jalka oli käynyt yhä pahemmaksi ja rahat olivat kaikki loppuneet — eikä apua ja pelastusta tullut mistään! Kahteen päivään ei kukaan ollut käynyt heidän luonaan, ja pikku Arno oli eilen saanut viimeisen leivänpalan — eikä äitiparka päässyt sängystä hievahtamaan. Leski oli tähän asti käynyt häntä katsomassa joka päivä, mutta miksi hän ei nyt tullut? Oliko hänkin tullut sairaaksi? Irjan valtasi jäätävä yksinäisyyden tunne, hän tunsi itsensä eroitetuksi koko maailmasta, tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi. Miksi? Sitä hän ei voinut ymmärtää, kärsi vain. Hänen jalkaansa poltti kuin tulessa, nälkä kalvoi hänen ruumistaan ja epätoivo sieluaan; hän tunsi olevansa yhtä avuton ja nääntynyt kuin nuo hämähäkkien kynsissä kituvat kärpäsraukat joiden hento, heikkenevä surina on ainoa jäännös heidän elämästään.
Kalpea nälistynyt pienokainen, joka makasi kostealla lattialla kokoonkyyristyneenä, sopersi unissaan epäselvästi:
— Voi… nisupullaa…
— Herra Jumala! Kuule, auta viatonta lastani — vaikeroi Irja kuolettavassa tuskassa. — Taivaallinen isä… auta lastani! Rankaise minua niin paljo kun tahdot — mutta auta lastani! Jumala… Hän ei ole kahteen päivään saanut kuin kuivan leipäpalasen… Älä anna hänen, viattoman, kärsiä! Armahda… Armahda!
Hän rukoili kauvan ja hartaasti, hän väänteli käsiään kovassa tuskassa ja nöyrtyi tomuun. Hän rukoili niin hartaasti kuin kaikki riippuisi siitä, niinkuin ainoastaan epätoivoon joutunut ihminen voi rukoilla… Hän rukoili katkonaisesti huohottaen ääneen ja lopulta alkoi hänen rintansa korista niin raskaasti ja kumeasti — kuin olisi siellä kaikki särkynyt. Hänen voimansa uupuivat, sanansa muuttuivat sekaviksi kuin kuumehoureisen; hän alkoi rajusti yskiä ja taas sopertelivat hänen huulensa katkonaisia sanoja jumalan rakkaudesta, laupeudesta ja kaikkihyvyydestä. — Lopulta purskahti hän suonenvedontapaiseen itkuun, joka puisteli hänen raihnaista ruumistaan, niinkuin myrsky puistelee metsän puita — hän itki niinkuin itkee vain se, jolta kaikki toivo on mennyttä…