Mutta hänen itkuaan eikä rukouksiaan kuullut kukaan, ei auttanut kukaan, ei jumalat eikä ihmiset… Pimeä syysyö vain tuijotti pienen ikkunan takana sysimustana, kylmänä ja kuurona kaikille rukouksille…
Pikku Arno heräsi äidin yskään, nousi istumaan, katseli oudoksuen äitinsä itkua ja kuiskasi heikolla äänellä:
— Äiti… leipää.
— Pieni kulta-Arno… Äidillä ei nyt… — ja nyyhkytys tukahdutti loput.
Sitten ei pitkään aikaan kuulunut muuta kuin katkonainen, toivoton itku, jossa kuvastui vaan epätoivo ja kuoleman väsymys.
Kamalaa! — ajatteli äitiparka. — Mikä nyt tulee avuksi! Hänen täytyy jo pian kuolla, ja mihin joutuu tuo pieni raukka silloin? Ja jos hän jäisi elämäänkin, joutuu hän aina kärsimään häpeätä, hänelle huudetaan: äpärä, äpärä! Hänellä ei ole mitään turvaa — ei mitään. — Vaivaistalo? Ei siellä kukaan häntä hellisi. Ne löisivät häntä — hänen lastansa! Ei! Niin ei saa tapahtua! Ei…
— Antakaa äiti vähän leipää. Arnon on niin nälkä! — kuului taas lattialta lapsen rukoileva ääni ja pienet kalpeat kasvot kääntyivät tuskallisina vuodetta kohden.
Irjan kasvoissa kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin olisi häntä poltettu tulisella raudalla ja hänen äänensä kuului käheältä ja tukehtuneelta.
— Odota rakkaani… kohta saat… Äidillä ei nyt ole… kohta Arno… — hän koetti hymyillä, mutta kasvonsa vääntyivät vaan omituiseen irvistykseen jatkaessaan viihdytellen: — Äiti ostaa Arnolle hevosenkin… sellaisen… oikein kauniin suuren… Jos vain odotat!
— Ei Arno tahdo hevosta… Arno tahtoo syödä. Antakaa pieni, pikkuinen pala kakkua… Arno on sitte niin kiltti. Antakaa äiti… — pyyteli lapsi ja rupesi itkemään.