Hänen itkunsa oli vieläkin sydäntäsärkevämpää kuin pyyntönsä, sillä hänen äänensä oli pitkästä itkemisestä niin käheä ja heikko, kuin olisi pieni rinta ja kurkku olleet riekaleina. Itkien sillä hirvittävällä tavallaan lähti hän vaivaloisesti konttaamaan äitiä kohden.
— Odota rakkaani… kohta saat. Jollet itke niin pääset nukkumaan äidin viereen… lohdutti äiti ja nosti vapisevilla käsillään lapsen viereensä. — Kas niin, nyt nukutaan hiukan — sitte saadaan kakkua. Nuku nyt kauniisti äidin kainalossa… Eikös ole nyt parempi? — Hän suuteli lapsen kalpeita poskia ja likisti häntä hellästi kuihtunutta rintaansa vastaan.
Kuinka paljon rakastikaan hän tuota pikku raukkaa! Hän olisi antanut henkensä, jos olisi voinut sille nyt antaa lämmintä maitoa ja vehnäleipää! Mutta apua ei tule mistään — he ovat kaikkien hylkäämät. Kukaan ei tule edes katsomaan. Täytyykö hänen lapsensa kuolla nyt nälkään, keskellä suunnattomia rikkauksia, ylellisyyttä! Miten hirveätä, julmaa ja pirullista tämä on!
Oi jumala! Mikä kauhistava ajatus! Miksi lensi se nyt juuri mieleen!
— Lopettaakko hänet? Niin — sitten loppuisi häneltä kaikki tuskat,
hänen ei enää tarvitsisi koskaan kärsiä kurjuutta, nälkää, pilkkaa…
Hän pääsisi ijäiseen lepoon… iloon…
— Auta jumala! Poista tuo kamala ajatus! Poista… poista…! — rukoili äitiparka melkein mielipuolena tuskasta. Tuo ajatus painoi ja ahdisti rintaa raskaampana kuin kuolemantuska; hän kiemurteli kuin mato ja kylmä tuskanhiki pusertui suurina karpaloina kalpealta otsaltaan… Hän suuteli ja hyväili hellästi lastaan poistaakseen tuon hirvittävän ajatuksen — mutta se ei poistunut. Se palasi yhä uudestaan, valtasi hänet vastustamattomalla voimalla, se vietteli mielettömällä tenholla kuin jokin kamala kuilu. "Jos rakastat lastasi" — huusi joku salaperäinen ääni — "niin tee se! Ainoastaan sillä tavalla voit pelastaa lapsesi nälkäkuolemasta, kurjuudesta, häpeästä… kaikesta! Se on ainoa keino!"
— Joko Arno pian saa leipää? — kuiskasivat taas kalpeat huulet hiljaa ja kärsivä katse kääntyi tuskallisen tutkivana ja odottavana äitiin.
— Kohta… kohta… rakkaani… — änkytti äiti ontolla äänellä joka vain vaivoin puristui hänen polttavasta kurkustaan.
Äitiparka taisteli taas ajatuksensa kanssa; hän ei voinut, ei tahtonut sitä. Hän koetti löytää jotain pelastusta, — mutta ei löytänyt. Ja taas hän rukoili. Hän repi tukkaansa, kynsi rintansa verille, hän tahtoi ennemmin kuolla. Hän koetti ajatella joka puolelta ja kauhistui yhä enemmän, kun huomasi ettei hänellä ole mitään muuta mahdollisuutta.
Mutta hän taisteli vieläkin.
Hän kääntyi lapsensa puoleen hyväilläkseen sitä ja asetti sormensa pienen kaulan ympäri — hän tahtoi vain hyväillä sitä, koettaa miltä se tuntui… Kamalaa, kuinka se on pieni! hänen sormensa ylettyivät ympäri koko kaulan, se tuntui lämpöiseltä ja pieni valtimo tuntui selvästi vaikka heikosti. Jumala, jos hän nyt kuristaisi! Silloin loppuisi tämä kurjuus. — Ja yht'äkkiä, mitään ajattelematta, tahtomatta, likisti hän sormensa yhteen — kuristi hentoa kaulaa kaikilla voimillaan…