— Äiti — kuului heikko tukehtunut korahdus ja hetkeksi musteni kaikki naisraukan silmissä… Hän tunsi vain, miten Arnon pienet kädet koettivat irroittaa hänen sormiaan hennon kaulansa ympäriltä, miten voimaton ruumis vääntelehti epätoivoisesti päästäkseen irti… Oh herra jumala! Pieni suu aukeni… kieli tuli ulos — ja silmät, silmät… Tuossa katseessa ja lyhyessä huudahtuksessa "äiti" kuvastui niin paljon hämmästystä, tuskaa, moitetta ja kauhua, että äitiparka jäykkeni kauhusta — tuntui kuin olisi ilma loppunut hänen keuhkoistaan, veri jähmettynyt lyijyksi hänen suonissaan. Kaikki pyöri kohisevana, harmaana sumuna ja aivankuin painajaisunessa hän vapisevin huulin käheästi ähkyi: Jesus Kristus… pian… pian… pian! Hän tahtoi irroittaa sormensa, mutta ei voinut enää… mielettömän epätoivoisella voimalla puristi hän edelleen ja päästäkseen näkemästä lapsensa pullistuneita, moittivia silmiä hän veti tuon pienen pään vasten rintaansa, painoi huulensa hienoja kullankeltaisia hiuksia vastaan niin kovin, että veri pirskahti ikenistä… painoi, kunnes kaulavaltimo lakkasi sykkimästä, hento ruumis nytkähtelemästä — ja valahti velttona ja ponnettomana kokoon kuin märkä riepu…
Vasta silloin hän täydellisesti käsitti, mitä oli tehnyt, ikäänkuin olisi herännyt kamalasta unesta. Sen tajuaminen oli niin kauhea, että hän oli tulemaisillaan hulluksi — kuin olisi hänen eteensä auennut hirvittävä, pohjaton horna jonne hänen täytyisi auttamattomasti vajota. Hän puristi hurjan epätoivoisesti lapsensa hervotonta ruumista rintaansa vastaan, silitti ja taputti sen elottomia piirteitä, suuteli kiihkeästi sinikalpeita huulia — mutta Arno oli liikkumaton, tuntui jo hiukan kylmältä, eikä vastannut hänen hyväilyihinsä… Äitiparka kirkasi, niinkuin kirkasee haavoitettu metsänotus saadessaan metsästäjältä viimeisen iskun — ja menetti tajuntansa.
Mutta kynttilä oli loppuun palanut, se sammui — ja pimeys, joka kauvan oli väijynyt ikkunan takana, syöksyi sisään pelottavana, mustana — niinkuin jokin julma jättiläispeto syöksyy saaliinsa kimppuun…
* * * * *
Seuraavana päivänä, kun eräs naapurin vaimo vihdoin tuli Irjaa katsomaan, tapasi hän tämän syleilemässä lapsensa kuollutta ruumista. Hänen silmänsä hehkuivat kuumeisina, hän huusi kuin mielipuoli, että hän on murhaaja, että hän on kuristanut lapsensa. Vaimo ei hänen tilaansa ymmärtänyt, vaan luuli hänen huutonsa tunnottomaksi, raakuudeksi. Sentähden juoksikin hän heti hakemaan poliisia; tämä tuli ja asia päättyi lyhyeen: Irja vietiin vankilaan.
IV.
Viisi viikkoa oli Irja ollut tutkintovankeudessa, mutta ne olivat hänelle pitkät kuin ijäisyys. Tuska ja epätoivo kalvoi yhtämittaa hänen sieluaan, öisin näki hän sellaisia hirmukuvia, että kylmät väreet kulkivat pitkin selkäpiitä niitä muistellessa. Yhä uudestaan ja uudestaan on hän nähnyt poikaraukkansa kalpeat, tuskan vääristämät kasvot moittivine kauheine katseineen, kuullut hänen viimeisen korahduksen, ollut tuntevinaan hänen hennot sormensa irroittamassa omia luisia, kuristavia sormiaan — voimattomina kuin kuolevan, tuskasta vikisevän hiiren pikku kynsien raapinan… Ja mikä kamala ristiriita raivosi hänen mielessään: hän katui, katui niin, että vääntelehti tuskissaan kuni kiusattu mato. Toisena hetkenä hän taas luuli tehneensä oikein; hän ei voinut, ei saanut tehdä toisin. Sillä nythän oli Arno rauhassa. Hänen ei enää koskaan tarvitsisi nähdä nälkää, ei rukoilla äidiltä leipää — jota tällä ei ollut — ei koskaan kärsiä kurjuutta, häpeätä hän on ikuisessa levossa. Siis se oli oikein! Ja seuraavassa tuokiossa valtasi hänet taas kamala, valoton epätoivo; hän ei koskaan enää saa nähdä rakasta pienokaistaan — ei koskaan, koskaan!
Ja hän oli itse siihen syypää — hän itse! Hän olisi ehdottomasti lopettanut elämänsä, mutta silloin hän joutuisi kadotukseen, saamatta toisessa elämässäkään nähdä lastansa…
Mutta kukaan ei tahtonut ymmärtää hänen tuskaansa ja epätoivoaan. Kukaan ei edes kysynyt, miksi hän oli niin tehnyt, mikä pakotti hänet sen tekemään? — Siitä ei välittänyt kukaan! Mutta tuomita häntä osasi jokainen. Sanomalehdet kertoivat mitä pöyristyttävimmällä tavalla tapauksen, otsikoilla: "Julma äiti", "Petomainen äiti", "Peto ihmishaamussa" j.n.e. Paikkakunnan vanhoillinen sanomalehti julkaisi jyrisevän pääkirjoituksen heti toisen päivän aamuna otsakkeella: "Kylvö itää", jossa pontevasti ja selväpiirteisesti selitettiin, miten tuollaiset kamalat teot aiheutuvat "uusista opeista, joita edesvastuuttomat konnat saavat julkisesti, puhutun ja painetun sanan avulla levittää kansaan", ja vaati pontevia poikkeuslakeja sellaisia villitsijöitä vastaan. Nämä jalot mielipiteet saivat lämmintä vastakaikua niin esikaupungin juoruakkojen riveissä kuin kaupungin hienostonkin piireissä. Moni ei tahtonut etsimälläkään löytää kyllin ankaria sanoja moisia villitsijöitä ja ihmishirviöitä tuomitessaan! Mieliala oli siis Irjalle vihamielinen, hän oli yksin koko maailmaa vastaan, joka auttamattomasti oli hyljännyt hänet kadotukseen — mitään armoa ja sääliä ei ollut odotettavissa!
Kun tuomiopäivä vihdoin valkeni ja hänet tuotiin käräjäpaikalle, tunsi hän vaistomaisesti tuon vihamielisyyden. Hän näki sen niistä halveksivista uteliaista, vihaisista, jopa uhkaavistakin katseista, jotka tuijottivat joka puolella — ikäänkuin tahtoisivat lävistää hänet. Irja ei kylläkään niitä, paremmin kuin tuomiotakaan, pelännyt. Hän oli jo kärsinyt kamalimmat tuskat, mitä ihminen saattaa kärsiä ja kulki kuin unessa, miltei tylsänä — kulki minne vietiin. Ensin täytyi hänen odottaa kauan miltei pimeässä vankikopissa, ennenkuin hänen asiansa tuli esille.