He kulkivat sotamiesten ympäröiminä — sotamiesten, jotka näyttivät — vaikka heillä olikin kädet vapaana ja kivärit olalla — vielä kurjemmilta kuin vangit. Heidän joukossaan ei yksikään näyttänyt rauhalliselta. Kaikkialla näkyi kauhistuneita, kalpeita kasvoja, joiden silmät olivat kuin sammuneet, huulet vapisivat tuskasta ja otsilta valuivat hikipisarat. Toiset tuijottivat tylsällä hämmästyksellä tai välinpitämättömästi eteensä tai pälyilivät ympärilleen pelokkaina, arkoina ja luihuina kuin pahantekijät… Heidän liikkeensä olivat hermostuneita, eivätkä he astuneet tahdissa kuin sotilaat, vaan eri jalkaa, rivit epäjärjestyksessä niinkuin vangitutkin; mutta sitä ei heidän komentajansa nuori luutnantti näyttänyt huomaavan: hän käveli joukon sivulla velttona ja ryhdittömänä kuin juopunut ja hänen alaspainuneilla kuolonkalpeilla kasvoillaan kuvastui sellainen epätoivo kuin olisi häntä itseään kuletettu ammuttavaksi. Äkkiä kajahti laulu! Ensin värisivät äänet epävarmoina eikä tahtikaan ollut moitteeton, mutta pian yhtyivät siihen kaikki vangit, se paisui nopeasti kuin lähenevän pyörremyrskyn pauhina ja siinä kuvastui synkkä suru, viha ja uhka.

Ankarat viimat ne yllämme soivat, hirmua, kauhua haastavat ne, — Sortoa syöksevät synkeät voimat kuolohon meitäkin vaativat he…

Upseeri vavahti kuin olisi häntä pistetty tikarilla ja pyöreistä, sinisistä silmistään kajasti jähmettynyt, hurja kauhistus… Hänen kasvonsa vääntyivät aivankuin jok'ainoa sana sattuisi nuolena häneen, hän olisi tahtonut paeta tuota laulua, joka vastustamattomana ukkosena vyöryi yli peilikirkkaan merenpinnan kaukaisille saarille, heräävään kaupunkiin, koko maailmaan. Mutta ukkosena vyöryi tyyneeseen aamuilmaan:

Kaatuu ken taistossa aattehen suuren sankarimaine sen säilyvi ain'. Voittojen hymniä laulettaessa kaikuvi huulilta miljoonain…

Laulajiin vaikutti laulu järkyttävällä voimalla. Nuo sanat tuntuivat kajahtavan kuin jäähyväisiksi heille entisyyden kaameasta pimeydestä ja riemukkaana tervehdyksenä tulevaisuudesta ja samalla olivat ne heidänkin jäähyväisensä. Se oli jotain niin oudon suuremmoista, että lähenevä kuolema ei enää pelottanut. He tunsivat uuden, tuntemattoman voiman valtaavan sielunsa ja ruumiinsa, karkoittaen kaiken väsymyksen, epätoivon ja kauhun. Heidän kalpeilla, kärsineillä kasvoillaan kuvastui ikäänkuin yliluonnollinen huumaava innostus kun he jäntevinä ja ryhdikkäinä marssivat kuin paraatissa ja vallankumouslaulun poljennot jymähtelivät raskaina kuin jättiläismoukarin iskut… Ja taas kajahti laulu!

Mutta saattajiin vaikutti se kuin tuomiopasuunan ääni! Kun laulu ensin alkoi, säpsähtivät he ja useat tahtoivat tukkia korvansa — mutta eihän se sopinut. Siksi he pälyilivät toisiinsa rauhattomina, käänsivät kasvonsa pois vangeista, karistivat äänekkäästi kurkkujaan ja hengittivät raskaasti, läähättäen kuin sairaat — aivankuin laulu uhkaisi musertaa, tukahduttaa heidät…

* * * * *

He saapuivat perille…

Kolmattakymmentä valmiiksi kaivettua hautaa ja jokaisen haudan ääressä pystytetty paalu — valkoinen äsken-veistetty paalu…

Vapisevin, haparoivin käsin alkoivat sotamiehet sitoa vankeja paaluihin. He saivat tehdä sen vastusta kohtaamatta — ainoastaan yksi kalpea, nälistyneen näköinen vanki, jonka kelmeissä kasvoissa kuvastui mieletön kauhu, alkoi vimmatusti riuhtoa ja huusi käheästi: