— Mitä tämä on? Mitä… mitä te aijotte…? Murhaajat… mitä te teette…
Häneen tartuttiin äänettömästi ja ankarasti, tartuttiin armottomin, itsetiedottomin sormin — jotka toimivat kuin koneet — ja hänet sidottiin, vastaanponnisteluistaan huolimatta. Hänen sanansa näyttivät sattuvan piiskaniskujen lailla sotilaihin ja kun he eivät onnistuneet, hyökkäsivät he aivan kuin mielettöminä uhrinsa kimppuun tukkien hänen suutaan ja kuristaen, päästäkseen kuulemasta. Sitten pakenivat he hänen luotaan kuin henkensä edestä. Mutta vielä kauvan hoki hän kuin mielipuoli:
— Mitä te teette? Murhaajat… mitä… mitä…? Eräs toinen mustatukkainen, harteva mies, jolla oli suuret, synkät, syvällepainuneet silmät ja matala, kolkko ääni, puhui sitojalleen tyynesti, ilman vihaa:
— Hyvästi Vanjuha! Matrjonalle sano terveisiä… ja vanhuksille… ja pikku pojalleni — jos joskus kotiin pääset… Kerro siellä… — ääni muuttui yhä matalammaksi ja karkeammaksi ja vaikeni..
Toinen ei vastannut. Hän kumartui niin, että hänen otsansa painui sidotun rintaa vastaan ja hänen hartiansa alkoivat nytkähdellä nyyhkytyksistä…
Kun viimeisiä vielä sidottiin alkoi muuan vangeista nuori upseeripukuinen mies puhua. Hänen sorja, sidottu vartalonsa suoristui, kaunis pää kohoutui kuin uhmaten, kolahtaen paaluun; hänen mustain silmäinsä katse leimahti läpitunkevan terävänä ja pelottomana yli sotilasjoukon ja tuossa sointuvassa äänessä kajahti selittämätön yliluonnollinen voima ja innostus:
— Ennenkuin kuolema iäksi sulkee suuni, tahdon sanoa pari sanaa teille jotka joudutte kantamaan Kainin merkkiä otsallanne. Minä en teiltä pyydä elämääni, en syytä enkä uhkaa, sillä te olette tahdottomia aseita sortajien kynsissä — jotka nyt ovat voittajia. Mutta muistakaa viimeiset sanamme, viekää ne meiltä viime viestinä maailmalle, herroillenne: Tietäkööt, että vaikka he nyt murhaavat meidät, niin me emme kuole turhaan! Meidän veremme ja tuhansien marttyyrien viaton veri huutaa maasta! Ja pian tulee päivä, jolloin sorretut nousevat miljoonapäisenä joukkona murskaten hirmuvallan. Silloin sortajat vapisevat sillä se on tilinteon päivä — se on koston päivä! Meidät murhataan nyt — mutta vapautta he eivät voi murhata!
Hän vaikeni ja paalurivistä kuului mielenliikutuksesta ja tuskasta värisevä ääni:
— Muistakaa meitä… muistakaa…
Sen keskeytti komentosana ja sotilaat asettuivat pitkään riviin uhreja vastapäätä ja sitten paalurivillä alkoi kuin yhteisestä sopimuksesta laulu, heidän oma kuolonlaulunsa, niin musertavan raskaana ja synkän surullisena, ikäänkuin viime tervehdyksenä eloonjääviltä: