Tosin oli eräs vanha täti moittinut häntä siitä sanoen, että ihmisen henki on jumalan, eikä siitä saa mennä ihminen itse määräilemään. Kun hän oli huomauttanut, miten hirmuisia tuskia veliraukka kärsi, sanoi muori vastaan, että jumala oli määrännyt sen kärsimyksen hänelle, eikä sitä saa kukaan silloin mennä lieventelemään! — se on suuri synti!
Tällaisen ikivanhan raakalais-jumalan ja hänen taikauskoisen joukkonsa mieliksikö siis ovat lait laaditut? Ja tuollaisen tyhmän tanttimoraalin mukaanko tuomitsevat "sivistyneet" tuomarit? Noudattavatko he aina vain lain kirjainta, vaikka se olisi kuinka vanha, nykyaikaan soveltumaton — vaikka se olisi kuinka typerä! Kuinka epäinhimillistä, raakaa…!
Entä jumala — lennähti hänen mieleensä.
Jos jossakin on sellainen jumala, joka määräilee sellaisia kidutuksia kuin hänen veljellään oli ja lukee synniksi sen, että hän suostui kuolevan veljensä rukouksiin — niin ei hän koskaan, ei koskaan tahdo tietää mitään sellaisesta jumalasta! Se ei ole silloin mikään jumala — se on itse sysimusta perkele:
Hän kirosi synkästi, kiristeli hampaitaan ja melkein juoksi ympäri koppia, kuin peto häkissään — raivoten vihasta, katkeruudesta ja surusta; mutta kosteat, paksut kiviseinät olivat ääneti ja ääneti oli harmaa syksyinen hämäräkin, joka tuijotteli kuin ilkkuen paksujen rautakalterien välitse… Hän väsyi lopulta ja käsittäen, ettei täällä auta mikään raivo, istahti hän rahille, laski pään käsiensä varaan ja hänen hartiansa alkoivat hytkyä rajusta itkusta. Hän tunsi itsensä niin onnettomaksi ja voimattomaksi ettei koskaan ennen.
Yhdestä asiasta oli hänen hyvä ja helppo olla, siitä, että silloin suostui veljensä pyyntöön ja pelasti tämän pitemmistä tuskista. Jos hän ei olisi sitä tehnyt, seuraisivat ne silmät, ne tuijottavat, tuskan verestämät silmät häntä kuolemaan asti piinaten, syyttäen… Mutta nyt hänen oli siitä asiasta helppo ja hyvä olla…
Siinä istuessaan ja muistellessaan veljeään, valtasi hänet ääretön hellyys, rakkaus ja suru. Hän muisti kaikki — muisti, kuinka he pienenä yhdessä kalastivat, hiihtelivät ja kävivät hevosia juottamassa… Kerran marjassa ollessaan he eksyivätkin ja kun outo korpi peittyi syksyiseen hämärään, alkoi hän katkerasti itkeä, mutta veli talutti häntä ja koetti lohduttaa, vaikka itsekin oli itkuun purskahtamaisillaan… Selvästi muisti hän ne ihanat kesäiset päivät, jolloin he yhdessä leikkivät puron reunalla jossa pyöri pieni mylly, ja heillä kummallakin oli valkoharjaiset puuhevoset… Hän tunsi mielensä sulavan pehmeäksi kuin vaha, kyyneleet tunkivat hänen silmiinsä ja hän kuiskasi hiljaa, surullisesti ja hellästi:
— Veljeni… rakas… veliraukkani…
Hän kätki kasvot käsiinsä ja alkoi taas hiljaa itkeä…
… Mutta käytävältä kuului kahleiden kalina…