— No?
Poliisimestari astui esille, kumarsi hieman kuin huomaamattaan ja hermostuneella äänellä, jota hän turhaan koetti saada arvokkaaksi ja viralliseksi, kysyi:
— Asuuko tohtori Sadovsky täällä?
— Kyllä. Mitä asiata? — Hän on vielä vuoteessa.
— Niin… tuota, on vain vähäsen… sellaista ikävää asiaa… — vastasi poliisimestari epävarmasti vilkuillen lattiaan ja hypistellen sapelinkahvaansa ja sitten lisäsi varmasti aivankuin olisi löytänyt uuden ajatuksen:
— On vain vähän asiata!
Häntä itseäänkin näytti hävettävän noloutensa ja sitä peittääkseen astui hän karskisti Korpelan ohitse sisälle ja kysyi äänellä, jonka piti olla tiukka ja kylmä, mutta joka korkeintaan oli röyhkeä:
— Missä huoneessa hän asuu?
— Tässä. Mutta… suokaa anteeksi, hän ei ole vielä noussut…
Huomautuksesta välittämättä tunkeutui poliisimestari Sadovskyn huoneeseen joukon seuratessa uskollisen koiralauman lailla; vahdit sentään jätettiin joka ovelle. — Korpela riensi jatkamaan pukeutumistaan.