Synnytys ei ollut vieläkään tapahtunut, kun pastori arvokkain askelin, otsa ankarissa rypyissä astui sisälle. Kuitenkin kirkastuivat sairaan kasvot hetkeksi, kun pastori häntä tervehti ja siirti tuolinsa hänen vuoteensa viereen.
— No, kuinka on teidän sielunne laita? — kysyi pappi äänellä, jota hän turhaan koetti saada lempeäksi — sillä sairas ei kuulunut varsinaisiin uskovaisiin.
— Niin… niin… en tiedä… - soperteli tämä neuvottomana ja epävarmana.
— Tunnetteko te Jeesuksen? — kysyi taas ankarasti ja virallisesti pappi ja kohdisti kylmän katseensa sairaaseen.
Tuskanhiki poreili sairaan kelmeällä otsalla; hän hämmentyi yhä enemmän eikä voinut vastata mitään.
— Kadutteko te syntejänne? — kuului taas tiukka kysymys.
— Kadun… kadunhan minä… mutta… Jos te sydämestänne kadutte syntejänne, niin minä herran jumalan palvelijana voin antaa teille syntinne anteeksi, koska jumala suuressa rakkaudessaan on lähettänyt ainokaisen poikansa pelastamaan syntisiä helvetin vallasta. — Uskotteko te jumalan ainoan pojan päälle?
Sairaan kasvot vääristyivät tuskasta, hänen sisältään vihiäsi kuin tulisen raudan kosketuksesta ja maailma näytti pimenevän hänen ympärillään; kun hän vihdoin vähän tointui, ei hän muistanut mitään ja änkytti hätääntyen:
— Voi hyvä pastori… kun minä en muista… en ymmärrä…
— Mitä ette ymmärrä? Ettekö kadu syntejänne?