— Kyllä mutta tahtoisin katua… enemmän… — hän purskahti hillittömään itkuun ja sen lomasta kuului rukoilevasti ja katkonaisesti: — Sanokaa hyvä pastori… kuinka on… pääsenkö minä taivaaseen jos nyt kuolen, kun… jollen minä osaa oikein katua…
Ilman totista katumusta on mahdoton saada jumalan armoa — jotapaitsi edessämme on vain ijankaikkinen kadotus — selitti pappi varmasti.
— Mutta kun en voi… en voi! — vaikeroi sairas ja vääntelehti vuoteessaan kuin kidutuspenkissä.
— Kuka olet sinä, joka et tahdo nöyrtyä jumalan kasvojen edessä? Se on perkele, joka ihmisessä puhuu tuolla tavalla!
— Kyllä minä tahtoisin, mutta nyt minä kuolen voihki sairas sydäntäsärkevästi ja jatkoi hetken kuluttua kiihkeästi ojennellen käsiään kuin hukkuva: — Voi herra pastori, auttakaa, neuvokaa minua… ja antakaa herranehtoollista… ehkä jumala antaa minulle kaikki anteeksi… Antakaa… minä kuolen…
— Teidän pitää ensin katua suuret syntinne! lausui pappi järkähtämättömästi. — Jos te katumattomalla sydämellä nautitte hänen pyhää ruumistansa, niin te syötte ja juotte itsellenne tuomion ja kadotuksen. Se on herran oma, pyhä sana!
Sairaan kasvoilla kuvastui sellainen hätä ja tuska kuin ruoskittaisiin häntä lyijynuppisilla ruoskilla. Koettaen vapisevilla käsillään kohottautua vuoteesta, ähkyi hän käheästi kuin tukehtumaisillaan:
— Mitä… mitä…? Kun minä en tiedä, en voi enempää… En tiedä tehneeni mitään erityistä… Minä tahdon katua, rukoilla… Antakaa herranehtoollista… hyvä pastori…
— Kuinka sinä voit pyytää, kun et oikein kadu? enhän minä voi antaa.
— Antakaa! — huusi sairas yht'äkkiä hurjasti ja tuijotti pastoria kauhusta pyörein silmin. Minun täytyy saada herranehtoollista! Pian pian!