Tätä kesti kauan — mutta synnytystä vain ei tapahtunut…
Yht'äkkiä kajahti huoneessa niin vihlova, kamala tuskanhuuto, että läsnäolijat värähtivät sydänjuuriaan myöten.
— Jeesus… Kristus… auttakaa… auttakaa! — kirkui hän luonnottomasti, hänen kasvonsa kalpenivat liituvalkoisiksi ja hänen silmänsä tuijottivat kattoon kuin hullun, pyöreinä, hirvittävinä.
Hänen miehensä syöksyi toisesta huoneesta, vaipui sanomattoman tuskan vallassa polvilleen hänen vuoteensa viereen, soperteli lohdutussanoja ja koetti estää häntä riuhtomasta. Mutta sairas houraili jo eikä tuntenut enää miestään, vaan loittoni hänestä kauhulla — ikäänkuin olisi nähnyt aaveen.
— Älä tule! — parkasi hän kauhistuneena. — Älä tule vielä… minä koetan vielä kerran…! Minä koetan vielä rukoilla… rukoilla… rukoilla…
Mies lysähti lattialle kuin olisi saanut halvauksen ja purskahti valtavaan itkuun.
— Se on myöhää… myöhää! — voihki taas kuoleva. — Minun täytyy vajota helvetin tulisiin liekkeihin… Voi kuinka se polttaa… polttaa… ijankaikkisesti…!
Hän vaipui voimatonna patjoihin ja hänen verettömien, kuivien huuliensa välistä tunkeutui katkonaisia, epäselviä sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt.
Sairas oli jo puoleksi tajuton. Harmaa sumu laskeutui raskaana hänen silmiensä eteen, niin ettei hän tuntenut, eikä nähnyt enää ketään. Hänen kuolemanpelkonsa, kuvittelunsa ja ruumiilliset tuskansa sulivat yhdeksi hirvittäväksi poltoksi, joka vei häneltä lopunkin ymmärryksen; hän luuli näkevänsä helvetin.
— Auttakaa! — kaikui äkkiä niin hirvittävä huuto, että se sai huoneessa olijat kauhusta vavahtamaan. Ja tarttuen suonenvedontapaisesti sängyn laitoihin ja tuijottaen kylmästä kauhusta lasittuneilla silmillään suoraan eteensä, jatkoi hän läähättäen, niin että sanansa kuuluivat vain käheänä korinana: