— Minä putoan… putoan… aut-ta-kaa!
Nainen, joka vielä eilen toivorikkaana odotti äidiksi tuloaan, kiemurteli nyt kuolemantuskassa, mielettömänä vuoteellaan ja oli näkevinään, miten hänen allaan, pohjattomassa syvyydessä leveni, yhtä äärettömänä kuin taivaan avaruus, kauhistava tulimeri — helvetti; synkän pimeyden lävitse näki hän sen ijankaikkiset sinipunervat liekit. Hänen suunsa vääristyi kamalaan kauhunhuutoon, mutta ääntä ei tullut enää — sillä hän alkoi nopeasti vajota sinne kammottavaan syvyyteen… Hän näki jo kadotettujen nyrkkiin puristettuja käsiä, vääntyneitä suita ja kuuli heidän vihlovat tuskanhuutonsa ja liekkien rätinän, jotka sulivat yhtämittaiseksi hirmuiseksi ärjynnäksi, pauhuksi — aivankuin sadat valtameret olisivat syösseet yhteen tulivuorten kanssa… Hän putosi yhä edelleen, tunsi liekkien polttavan ruumistaan ja oli tukehtumaisillaan… Hän tahtoi vielä kerran saada ilmaa keuhkoihinsa — mutta se oli myöhää: helvetin sinipunervat lieskat nuoleskelivat hänen kasvojaan… polttivat hiukset… ja hän henkäsi sisäänsä helvetin tulikuumaa liekkiä… Yhtäkkiä pimeni kaikki…
* * * * *
Hän oli kuollut.
MURHAAJA
I.
Rakastin häntä…
En voi sanoin kertoa, enkä tiedä itsekään, kuinka paljo häntä rakastin. Sen vain tiedän, että rakastin äärettömästi, rajattomasti… En tiedä sitäkään, mitä hänessä rakastin, hänen puhdasta sieluaan, hehkuvaa uhrautuvaisuuttaan; vai rakastinko siksi, että hän oli kaunis, kaunis kuin unelma hentoine vartaloineen, kalpeine, hienopiirteisine kasvoineen, tummine silmineen. — Niin, sitä en tiedä… Sen vain tiedän, että olisin antanut hänen edestään elämäni, terveyteni, sieluni autuuden… kaikki!
Ja hän rakasti minua…
En tiedä miksi, enkä sitä ennen uskonutkaan — vasta viimeisenä iltana, kun hän täällä oli sain sen tietää.