Olin aivan märkänä kylmästä hiestä ja vapisin. Olin ollut sairaana jo pitemmän ajan ja hermostunut, joten ei ollut ihme, jos jouduinkin painajaisen kynsiin, mutta se oli kummallista, että näin unta juuri tuosta. Sillä viime aikoina en ollut sitä edes ajatellut, — vielä vähemmin katunut tekoani! Miksi siis näin sellaista kauheata unta? "Saman tekevä", "saman tekevä" — ajattelin ja aloin pyyhkiä hikeä ruumiistani.

— Murhaaja! — kuiskaa joku pimeässä ja minä kuuntelen hetken henkeä pidättäen. Sitten sytytin lampun ja aloin ajatella.

Oliko se murha? Kumpi, mikä oli murha? Sillä ei tässä ollut tapahtunut ainoastaan yksi murha, vaan kolme — jos kerran murhista puhutaan… Sillä myöskin minä olin murhattu — minun sieluni oli murhattu… Ja kuka oli pääsyyllinen näihin murhiin? En suinkaan minä!

Ajattelin omaa elämääni.

Se oli ollut kaunis ja toivorikas. Melkein koko elämäni oli ollut päivänpaistetta. Minua rakastettiin ja minä rakastin kaikkia — koko elämää! Minä toivoin siltä paljon ja uskoin hyvää kaikista — säälin kaikkia kärsiviä, en olisi tehnyt maan matosellekaan pahaa. Kuinka minä olisin ryhtynyt murhaajaksi? Kaikki oli hyvin, siksi kunnes tuo kauhea tapahtui. Tuntui siltä kun olisin liidellyt jossakin korkealla ja sieltä yht'äkkiä pudonnut alas pimeään, hirvittävään syvyyteen, ehkä helvettiin — josta ei ollut pienintäkään toivoa poispääsystä.

Oh, minkälaiseksi olenkaan muuttunut! En osaa kertoa — tuskin ymmärrän sitä itsekään. Kylmä ja kova olen niinkuin kallio — kertaakaan en ole itkenyt siitä asti kun se tapahtui. En rakasta ketään, enkä mitään — kun häntä ei enää ole; en toivo mitään, sillä mitäpä toivoisin, kun en häntä saa; en usko mihinkään enää, en jumalaankaan, sillä jos hän olisi olemassa, niin ei hän olisi antanut tuon viattoman hukkua! — Yksi ainoa tunne minulla on, ja se tunne on viha! Tuntuu siltä, kuin minulta olisi revitty sydän rinnasta, heitetty se jonnekin kauvas, kauvas, äärettömään tyhjyyteen ja pantu sijalle sihisevä, myrkyllinen käärme, joka kalvaa sielua ja ruumista, myrkyttää ajatukseni, antamatta lepoa päivällä eikä yöllä! Se käärme minussa on viha. Ja minun tuskani ja vihani on niin pohjatonta, sammumatonta, että joskus kauhistun itsekin — pelkään tulevani hulluksi. Hulluksi pelkään tulevani siksi, kun en voi mitään tehdä, kun en voi tehdä mitään sille järjestelmälle, joka minutkin on murhannut. Sitä järjestelmää, joka on painanut kokonaiset kansat orjuuteen ja ylläpitää valtaansa veren ja kauhun avulla, teloittaen tuhansia viattomia, tuhoten tuhansia koteja ja murskaten miljoonien onnen; joka pakottaa ihmiset murhaamaan toisiaan, repii niiltä sielun — sitä hirmuvaltaa minä vihaan! En usko rakkauteen, hyvyyteen, en taivaaseen enkä jumalaan: — mutta helvetin uskon olevan: juuri tuo järjestelmä on helvetti! Ja tämän järjestelmän pylväät, puolustajat ja apurit, he ovat perkeleitä niitä he ovat… Ja heidän hirmuiset, inhottavat rikoksensa huutavat kostoa!

— Haa!

Jospa saisi nähdä nuo julmat pyövelit mätänevinä raatoina! Tahtoisin soutaa heidän veressään… nähdä myllyjen käyvän heidän verensä koskessa! Maa pitäisi punata heidän saastaisella verellään… ilma heidän ryöväriluoliensa tulipalojen kajastuksella… Koko järjestelmä, pylväineen ja apureineen pitäisi yhdellä kauhistavalla iskulla pyyhkäistä maan päältä!

Vasta silloin olisin tyytyväinen!

Ja siksi, etten voi niin tehdä, kiroan sammumattomassa vihassani heidät… itseni… koko maailman! Kiroan päivän, jolloin äitini minut synnytti…