— Mene sinä tuota polkua, minä lähden tästä — sanoin epäröiden. —
Voi hyvin!
Ilma oli yltynyt oikeaksi vesimyrskyksi. Vettä tuli aivankuin kokonainen meri olisi syöksynyt vastaan ja suuret pisarat pieksivät kasvoja kuin pienillä varvuilla. Mutta minua halutti uhmata sitä, sieppasin lakin päästäni ja annoin sen valella polttavaa otsaani. Jostakin syystä aukasin takkini, liivini, repäsin rikki paitanikin ja annoin rankan syysmyrskyn piestä paljasta rintaani. Kuljin jonnekin suoraan yli kynnetyn pellon, joka oli käynyt niljakkaaksi, pehmeäksi. Kerran kompastuin johonkin pehmeään ja niljakkaaseen ja ajattelin: se on verinen ruumis — mutta tarkemmin katsottuani huomasinkin sen turvekasaksi… Ryvettyneenä nousin ylös ja kiroamatta, sanaa sanomatta lähdin uudestaan eteenpäin…
Luultavasti sade teki minulle hyvää, koska yht'äkkiä tein sen havainnon, etten ajatellut mitään. — Ihminen aina valveilla ollessaan jotain ajattelee, mutta minä en silloin ajatellut mitään. Tuntui siltä kun ei minulla olisi ollut aivojakaan, ikäänkuin pääni olisi ollut ontto, kuollut pallo, johon sadepisarat kumeasti rapisivat. Kun vähitellen kykenin ajattelemaan, ihmettelin mihin kuljen. Ja sitte muistui kaikki mieleeni — kaikki!
Siinä kulkiessani minä ensikerran käsitin sen hirvittävän totuuden, etten koskaan häntä näe, en koskaan saa häntä hyväillä, suudella; en koskaan saa häntä takaisin — vaikka tapoinkin tuon elukan! Minulla oli ollut jonkinlainen hullu, hämärä luulo, että kaikki voi vielä korjaantua. Mutta nyt tuli tuo niin kamalana, niin yht'äkkiä, että seisahduin, tartuin pistooliini ja kuulin mutisevani käheästi:
— Ammun itseni… Miksi elän? Miksi…?
Mutta silloin muistin taas kaikki ja villi viha leiskahti punaisena salamana sydämeeni ja minusta tuntui ikäänkuin riehuva myrsky olisi ulvonut ympärilläni yhä vaativammin ja raivokkaammin:
— Kostaaksesi!
Ja minä panin pistoolin taskuuni, lähdin kulkemaan jonnekin, vasten sadetta ja myrskyä, ja päässäni pyöri kaikki kummallisen sekavana ja pimeänä…
IV.
… Makasin jossakin pehmeässä, kosteassa, ja ennen tuntematon uupumus painoi jäseniäni ikäänkuin paksut, kauheat kahleet. En voinut liikuttaa edes päätäni. Pimeydestä ilmestyi jättiläissuuria, mustia möhkäleitä jotka liitelivät pilvien lailla ylitseni. Mutta ne eivät olleet keveitä kuin pilvet, vaan painavia kuin vuoret ja ne painuivat yhä alemmaksi, miltei hipasivat minua — voivat millä hetkellä tahansa murskata minut. Hätäni kasvoi kasvamistaan — enkä voinut liikkua! Kun suurilla ponnistuksilla sain pääni käännetyksi, nähdäkseni mikä painoi rintaani, niin tunsin ruumiini kylmenevän kauhusta! Suuri, verinen säkki oli rinnallani ja säkin suusta pisti ulos ihmisen kasvot: hänen kasvonsa, tuijottavine, kauheine silmineen, vääristyneine suineen ja pystyssä törröttävine hiuksineen; toinen puoli kasvoista oli veressä. Ne olivat aivan lähellä minun kasvojani — melkein koskettivat niitä — olinpa tuntevinani jonkinlaisen hengityksenkin, kylmän hengityksen, joka haisi verelle. Olisin huutanut, mutta en voinut; koetin työntää ruumista pois rinnaltani — mutta en voinut liikuttaa käsiäni. Olin jo aivan tukehtua, henki ei enää tahtonut käydä — ja se vain tuijotti minuun kuolleilla, veren tahraamilla silmillään! Vihdoin, kun en enää voinut hengittää, ponnistin kaikki voimani, huusin — ja heräsin!