Huomasin erään toisenkin seikan: minä en tuntenut mitään sääliä. Olin ennen itkenyt, jos tiesin jonkun kärsivän, enkä voinut mitenkään olla läsnä kun eläimiä teurastettiin — niin hellä olin. Mutta nyt! Jos olisin sillä hetkellä istunut ruumisröykkiön päällä, olisin luultavasti nauraa hohottanut täyttä kurkkua, koska nytkin nauroin — oman tappamani ääressä. Sellainen olin — peto! Mutta kutka ovat syypäitä? Kutka murhasivat rakastettuni? Ne… ne… kirotut…
— Hornaan ne kaikki… — lausuin ääneen, tartuin säkin suuhun, asetin jalkani ruumiin toiselle olalle ja painoin sen raa'asti säkkiin. Ja pitäen säkkiä pystyssä käskin:
— Anna se kivi tänne!
Toverini otti kiven, laski sen hyvin varovasti säkkiin — aivankuin olisi pelännyt loukkaavansa ruumista. En tiedä, miksi tuo taas alkoi minua huvittaa ja suu naurunirveessä ilkuin:
— Ei se lasia ole! Anna mennä vain… Aiheettomasti virnistellen sidoin säkin suun kiinni, tartuimme säkin kumpaankin päähän, heilautimme kerran ja loiskis — sinne katosi… Vilahdukselta vielä näin, miten säkin alapuoli oli verestä tumma — ja vedenpinnalla leikkivät iloisesti kuplat…
Toverini tarttui ripeästi airoihin — sillä tuuli oli kulettanut meitä hyvän matkaa lahdelle — ja alkoi soutaa rantaan. Nyt vasta huomasin, että veneen pohja oli runsaasti veressä; tunsin sen johdosta jonkinmoista levottomuutta. Kohta kuitenkin älysin, mitä oli tehtävä ja komensin:
— Souda tuonne ruovikkoon… katsohan… pestävä!
Saavuttuamme keskelle syksyistä, kahisevaa ruovikkoa repelimme niitä kouramme täyteen, kastoimme veteen ja pesimme veneen niin hyvin kuin taisimme; minä sitäpaitsi pesin takinhihani ja käteni, jotka ylt'yleensä olivat veressä. Sitä tehdessämme rupesi satamaan rankasti. Hyvilläni suljin silmäni, nostin kasvoni vasten sadetta ja sanoin hitaasti:
— Katso nyt… Kaikki on puolellamme. Nyt ei mitään näy…
Saavuttuamme rantaan, tunsin kiihkeätä halua olla yksin…