Karhulan miehet, jotka olivat rakennustyöläisiä, joutuivat luonnollisesti myöskin pois työstä. Kun heillä ei talvellakaan ollut työtä, oli heidän elämisensä sulun aikana tavattoman hankalaa. Ja sitten alituinen katkeruus ja eripuraisuus siitä, ettei menty työhön! Kaikki muut paitsi Mauri, olivat viime aikoina sitä mieltä, että työhön oli mentävä niilläkin ehdoilla — täytyihän saada leipää! Hän oli kuitenkin äärimmäisillä ponnistuksilla saanut isänsä ja veljensä pysymään sieltä poissa — ja siitä olivat kaikki hänelle äärettömän katkeria.
Nytkin, kun äiti oli juuri ilmoittanut, ettei ollut mitään syötävää, tuntui hänestä siltä, kuin olisi lattia polttanut jalkojen alla…
— On se kamalaa, kun täytyy mennä syömättä nukkumaan… — huokaili äiti.
— Onhan se… mutta koetetaan nyt vielä pieni aika kärsiä, — lohdutteli Mauri.
— Kyllä sitä kärsisikin, — puhui äiti katkerasti — mutta kun on kolme reipasta miestä perheessä, jotka saisivat työtä koska tahansa, niin…
— Voi äiti kulta… älkää nyt… — rukoili poika ja hänen kasvoissaan kuvastui vihlova tuska; äidin sanat koskivat kipeästi.
— Kyllä se on… — murahti isä vihaisesti ja tirskautti pitkän syljen lattialle.
— Loppu tästä pelistä tulla täytyy! — kivahti nuorempi veli sängystä.
— Älkää nyt… älkää nyt ruvetko taas!… Kyllä tästä pian jo… — pyyteli taas Mauri.
— Sellaista siitä tulee! — huudahti sisko, joka tähän asti oli istunut ääneti ja hänen äänensä soi erinomaisen terävänä ja kirkuvana. — Kuka käskee rettelöidä ja tehdä lakkoja!