— Kärsitään vielä vähän aikaa… Ei mennä työhön! Ne eivät voi enää kauvan kestää — olen kuullut sen luotetuilta henkilöiltä — niiden täytyy myöntyä… Kuulkaa… minä hankin huomenna leipää vaikka mistä… vaikka maan alta! Mutta ei mennä työhön! Meidän täytyy koettaa, meidän täytyy voittaa muuten meidät ihan maahan nujerretaan! Jos kärsimmekin, niin kärsimme totuuden, oikeuden, — toisten kovaosaisten ja oman elämämme puolesta… Sillä jos me voitamme täällä, niin sortajat eivät uskalla muuallakaan ruveta tällä tavalla kuristamaan… Meidän voittomme on heidänkin voittonsa… tappiomme heidän tappionsa… Ja kun te tiedätte, miten kurjaa meillä ja kaikilla työläisillä on, niin sanokaa: onko väärin, jos puolustaudumme silloin, kun olomme aijotaan vielä kurjemmaksi tehdä? Sanokaa, onko se väärin? — Sano Helmi, onko se väärin?
— Niin, mutta kamalaa on sentään kuolla nälkään…
— Mutta sano nyt! — tiukkasi edelleen Mauri. — Onko se väärin, että puolustamme oikeuksiamme? Tai pitääkö meidän…
Hänen puheensa keskeytyi, sillä pikku-sisko juoksi pihaan ilosta loistaen, kainalossaan suuri, hyvältä tuoksuva ruisleipä! — Helmillä oli sattunut olemaan 50 penniä ja hän oli lähettänyt tytön puotiin.
Leipä vietiin riemusaatossa sisälle ja äiti käski jokaisen saamaan osansa.
Hetken kuluttua toi nuorin veli Maurillekin palan. Oi, miten hyvältä se tuoksui! Sen tuoksu miltei huumasi hänet — sillä hän ei ollut syönyt kuin eilen iltapäivällä… Mutta nostamatta päätään, sanoi hän mielenliikutuksesta värisevällä äänellä:
— En minä välitä… syökää nyt vain… Anna tuo pala äidille ja Tildalle, — ja lisäsi hiljemmin, kuin itsekseen: — Että se pienikin saisi vähän maitoa…
Kun toiset söivät niukkaa osaansa mökissä, hiipi hän horjuvin askelin läheiseen mäenrinteeseen, heittäytyi kanervikkoon ja itki rajusti, niin että koko ruumiinsa värisi ja vapisi… itki, niinkuin itkee vain karaistu mies, joka kauan, kauan on ollut itkemättä…
Oi, mikä pohjaton tuska ja epätoivo vähäsikään hänet, kun hän ajatteli elämäänsä! Menneisyys oli vain kärsimystä ja kurjuutta ja tulevaisuus — samaa! Leppymätöntä, katkerata taistelua kurjasta leipäpalasta! Hänen lapsensa saisivat kärsiä nälkää jo rintalapsina… Eikö sitten koskaan koita köyhille onnellisempi aika? — Koittaa varmasti, mutta köyhien itsensä on valloitettava se sitkeällä taistelulla. Ja se, etteivät edes omaiset käsittäneet tätä taistelua, tuntui sietämättömän tuskalliselta. Kaikkea muuta vielä voisi kestää…
— Minä hullu, kun haaveilin omasta mökistä puutarhoineen… iloisista lapsista… onnellisesta perhe-elämästä…! Oih!