— Villitsijä… villitsijä!
Mutta vastapäätä heitä kaikkia seisoi kalpeana ja päättävänä Mauri. Kirvelevä tuska raateli rautakynsin hänen sydäntään. Jospa nuo olisivat olleet vieraita, vihollisia, niin hän ei olisi ollut milläänsäkään. Mutta nähdä ne, joita enin rakastaa maailmassa, joiden edestä antaisi elämänsä… nähdä heidät vastassaan noin vihamielisinä, ymmärtämättöminä — se oli hänelle hirmuista! Mutta se, että hän oli yksin, kaikki häntä vastaan, muutti hänen kärsineen mielensä kovaksi, hän tahtoi haavoittaa takaisin. Sentähden hän ei vastannut mitään, vaan nauroi, nauroi kylmää, uhmaavaa naurua… Hän seisoi siinä pää pystyssä, ylpeänä ja voimakkaana, hänen repaleinen paitansa oli auki, paljastaen ruskean rinnan ja jäntevän kaulan… Hänen sieramensa värähtelivät ja tummat silmänsä salamoivat synkästi, kun hän viimein puhui:
— Minä en ole syönyt tänään mitään — mutta en voi muuta kuin nauraa teille kaikille — senkin raukat! Te olette aivankuin hulluja! Te syytätte minua — aivankuin minä olisin teidän sortajanne! Minäkö julistin työnsulun? Ettekö enää muista, että rakennusherrat sen tekivät? Ja ne nujertavat meidät maahan — jos emme puolustaudu ja kestä taistelussa. Meidän täytyy siis kestää!
— Mutta kun oma lapsi kärsii nälkää… niin kyllä täytyy olla sydämetön…
— Sydämetön! — matki mies melkein horjuen. Sana sattui häneen kuin isku ja masensi silmänräpäyksessä hänen varmuutensa ja uhmansa. Hän lysähti kivelle ja kun hän pää käsien varassa alkoi puhua, kuulosti äänensä matalalta ja kumealta kuin tulisi se haudasta; ja lausui sanat katkonaisesti ja pakottaen, aivankuin olisi niiden välillä nieleskellyt jotain karvasta ja epämiellyttävää, joka tarttui kurkkuun. — Sydämetön… Niin te luulette… luulette, etten kärsi… mutta… sydämeni on pakahtua tuskasta… kun ei ole ruokaa… Mutta menisinkö pettämään toverini… Tai mitä pitää minun tehdä… Itkisinkö? Jos itkisin… mitä se hyödyttäisi…? Ja minä jo olen tarpeeksi itkenyt maailmassa! Muistatteko äiti, kuinka itkin — ja kuinka te itkitte — kun minun 8-vuotiaana lapsena täytyi lähteä vieraalle karjapaimeneksi… heidän synkkiin metsiinsä… Muistatteko, kuinka itkin, kun olin ajopoikana… ja tulin kotiin paleltunein, vertavuotavin varpain… tulin, saadakseni vain itkeä, sillä minun täytyi taas samana päivänä lähteä kaupunkiin hirsikuormaa viemään, vaikka jalat polttivat kuin tulessa. Ei auttanut, sillä isä oli sairaana ja toiset pienemmät (hän viittasi veljiänsä ja siskoihinsa) tarvitsivat leipää… Ja kun minä yksin olin maailmalla… turvattomana, rahattomana… eikä ollut ruokaa, niin. Tai miksi kertoa! Koko lapsuushan oli minulle vain kurjuutta, vilua, nälkää ja — itkua… Tästä sinä sisko et onneksi tiedä… sillä sinä olit sentään kotona…
Hän vaikeni, mutta jatkoi taas hetken kuluttua:
— Kun minä sitten tulin mieheksi ja näin, että maailmassa on järjestelmä, jonka vallitessa rikkaat ja köyhät ovat — rikkaitten sorron takia — ilmitaistelussa keskenään, niin kuinka minä, joka niin paljon olen saanut tuota sortoa kärsiä — kuinka minä voisin mennä sortajain puolelle? Katsokaa: tässä täytyy olla jommankumman puolella, ei voi olla puolueton… Minä selitän…
— Ei tässä saarnoja tarvita! — keskeytti sisar tylysti.
— Helmi kulta… anna nyt minun sanoa ja kuuntele sinäkin, tämä kerta! — pyysi Mauri. — Niin, minun piti vain sanoa tästä sulusta, sillä se osoittaa, kuinka tunnottomia kapitalistit ovat: Ensin näännytettiin työväkeä pitkä talvi työttömyydellä. Muistattehan, mitä valtuuston herrat sanoivat, kun pyydettiin hätäaputöitä! Tuliko työtä? Mitä vielä! Ja kun kevät tuli, julistivat he sen ilosanoman, että työpäivä pidennetään… Ajattelivat kai, että työväki on niin nälkiintynyttä, ettei se voi mitenkään puolustautua ja he saavat taas kymmeniä tuhansia pistää taskuunsa! Eikö se ollut mielestäsi väärin? Ja tietäkää se, että jos nyt olisi myönnytty, niin ensi vuonna olisi taas pidennetty työpäivää ja vähennetty myöskin palkkaa — työpäivän pidennystä seuraa aina myöskin palkkojen alennus… Ne eivät tunne mitään sääliä! Sentähden työväestönkin täytyy taistella! Ajatelkaa: jos työväki vielä vähän aikaa pysyy yksimielisenä, niin työnantajain täytyy myöntyä ja silloin tullaan taas jotenkuten toimeen. Mutta jos tulee paljon sellaisia, jotka suostuvat menemään työhön noilla kurjilla ehdoilla, silloin saavat herrat työt käyntiin, kaikkien työläisten täytyy lopulta taipua — ja työnantajat sortavat heitä entistä enemmän! Ettekö nyt käsitä, että täytyy olla jommankumman puolella! Ja ettekö käsitä, että jokainen, ken nyt menee työhön on noiden sortajien avustaja, toveriensa yksimielisyyden rikkoja, veljiensä pettäjä — Juudas! Ja pitäisikö meidän nyt olla tuollaisia pettureita! Pitäisikö meidän mennä viskaamaan kiviä veljiemme — ja itsemme päälle! Sitä en ainakaan minä tee — enkä voi tehdä! Minä en nöyrry enää, kun minua isketään — minä isken takaisin! Ja taistelen oikeuden puolesta viimeiseen hengenvetoon asti!
Hän ojensi kätensä kuin rukoillen, alensi ääntään ja puhui kiihkeästi ja tuskallisesti kuin hukkuva joka pyytää apua: