Istuin huoneessani ja katselin miten syyspilvet liitelivät iltataivaalla synkkinä ja uhkaavina lähellä maata, aivankuin harmaat, mahdottoman suuret petolinnut, jotka kiertelevät turvattoman saaliin ympärillä, tietäessään ettei se voi paeta — kun tuotiin sana, että eräs ystäväni, Vilho Koskenkorva oli ampunut itsensä.
Kun kysyin sanantuojalta, miten se oli tapahtunut, selitti hän hengästyksissään, että Koskenkorva oli aamulla pyytänyt vaimoansa menemään lasten kanssa erään tuttavan luokse jollekin asialle. Kun he äskettäin palasivat, tapasivat he hänet makaamassa sängyssään kuolleena ohimo lävistettynä — vielä lämpimän verivirran pulputessa kuulanreijästä…
Nopeasti sieppasin takin ylleni ja juoksin Koskenkorvan asunnolle. Siellä kohtasi minua surkea näky: huone oli epäjärjestyksessä; vaimo oli polvillaan vuoteen vieressä ja syleili miehensä kuollutta ruumista; kaksi lapsista, 3-4 vuotiaita poikia, riippuivat kiinni äidissään, mutta pienin — tuskin vuoden vanha lapsi — istui yksin kylmällä, likaisella lattialla — ja he kaikki olivat itkusta nääntymäisillään… Vaimo ei huomannut tuloani, ennenkuin kosketin häntä keveästi olkapäähän. Hän kääntyi, tuijotti kuin mieletön vääristynein kasvoin ja itkusta turvonnein silmin, ikäänkuin ei olisi minua koskaan nähnyt — mutta heittäytyi uudestaan nyyhkyttäen ruumiin ylitse. Nostin hänet väkivalloin tuolille istumaan, asetin itkusta ja kylmästä sinistyneen, melkein nääntyneen pienokaisen hänen syliinsä ja sanoin:
— Lakatkaa… Lapsihan huutaa itsensä kuoliaaksi. — Älkää nyt pudottako sitä…!
Hän ei tyyntynyt. Hän lysähti polvilleen kuin riepu ja vaikeroi itkunsa lomasta katkonaisesti:
— Voi jumala! Miksi näin… miksi hän ei saanut elää? — Minä tiedän… siksi hän ampui… kun oli sairas… Rakkaani… minä kuolen… ja pienet… Miksi… miksi… miksi…!
Hän syöksyi uudelleen miehensä ruumiin viereen, syleili kiihkeästi sen kylmeneviä, kangistuneita jalkoja ja vanhemmat lapset seurasivat esimerkkiä — ainoastaan pienin, omaan onneensa jätettynä, lysähti lattialle vatsalleen… He kaikki itkivät… itkivät toivottomasti, sydäntäsärkevästi…
Mutta kuurona kaikille itkuille ja valituksille lepäsi ystäväni jäykkänä vuoteellaan. Kädessään puristi hän vielä revolveria; toinen käsi oli nyrkissä rinnalla, aivankuin siinä olisi tuntunut kipua viime hetkellä. Kummastakin ohimosta johti kapea, tummanpunainen veriviiru kaulan ja hartiain välillä olevaan hyytyneeseen verilammikkoon: kuula oli mennyt toisesta ohimosta sisään, toisesta ulos. Parta oli ajeltu, hienot viikset kierretty hieman ylös ja pitkä, vaalea tukka kammattu taaksepäin… Silmät ja suu olivat päättävästi suletut ja huulilla väikkyi tuskin huomattava katkera hymy — samanlainen kuin eläessäänkin usein… Jos ei kuulanreikiä ja verilammikkoa olisi ollut, olisi luullut hänen nukkuvan — siksi tyyneltä ja rauhalliselta hän näytti.
Hän oli luultavasti asettunut sänkyyn selälleen ja siinä ampunut itsensä.
Silmäillessäni ympärilleni huomasin pöydällä suuren kirjekuoren. Se sisälsi seuraavan käsikirjoituksen: