Jälkeenjääneille.
Oletteko koskaan ajatelleet, mitä tuntee ihminen, jolta kaikki toivo on loppunut, kaikki tiet suletut — jonka on pakko lausua nuo kamalat sanat: minun täytyy surmata itseni. Kuinka usein te, kuullessanne jonkun itsemurhasta, olette huudahtaneet: se on raaka, jumalaton teko! Te tuomitsette vain, mutta oletteko ajatelleet, kuinka julmasti ihminen kärsii, kuinka hirvittävä on hänen epätoivonsa ja tuskansa, ennenkuin hän jättää elämän… rakkaansa… Ja oletteko ajatelleet, miksi hän on sen tehnyt…?
Omaiseni, ystäväni, ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kuulkaa minua! Te saatte taas yhden tuomittavan: Mutta ennenkuin sen teette, seuratkaa tämä kyhäykseni loppuun ja päättäkää: mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani — koettakaa ajatella, ymmärtää minua, — sillä minunkin täytyy tähän kirjoittaa nuo toivottomat, kauheat sanat: Minun täytyy ampua itseni!
Se on ollut minulla selvillä jo kauan, ettei minulla ole mitään muuta mahdollisuutta, mitään muuta ratkaisutapaa kuin se, mutta kun en voi sitä enää viivytellä pitkiä aikoja, täytyy minun seikkaperäisesti kirjoittaa tähän, minkätähden minun täytyy se tehdä.
Niin. Minä olen tuomittu kuolemaan. Sain keuhkotaudin työssä ollessani vuosi takaperin — taudin, josta ei ole enää toivoa paranemisesta.
Mahdollisesti olisin parantunut, jos alussa olisin päässyt parantolaan — mutta mihin pääsin minä? Ei ollut varoja! Ja mistä olisin saanut varoja? Kolme pientä lasta ja vaimo — eikä ollut silloin edes työtä.
Tosin kyllä sain tietää, miten paranisin. Lääkäri selitti sen minulle niin selvästi, että muistan sen sanasta sanaan. Hän sanoi: "Keuhkotaudista ei parane muuten kuin hyvän ruuan, puhtaan ilman ja huolettoman mielentilan avulla. Teidän pitää siis syödä hyvää ruokaa 4-5 kertaa päivässä; runsaasti paistia, lihalientä, hyvää soppaa, hedelmiä ja väliajoilla vielä kuorimatonta maitoa, kahvia hyvän leivän ja runsaan kerman kanssa… Sitten pitää teidän asua yksinäisessä huoneessa, jossa noudatetaan ehdotonta puhtautta, akkuna auki yöt ja päivät. Ulkona pitää teidän käydä joka päivä — mutta lämpimissä vaatteissa, ettette vilustu. Ja mikä on tärkeätä: teidän on oltava iloisella mielellä, vältettävä kaikkea mielenliikutusta ja murehtimista. — Työhön ette luonnollisesti voi nyt mennä. Kun tarkoin noudatatte määräyksiäni, niin kyllä siitä hyvä tulee!" — Näin neuvoi tuo ystävällinen mies ja hän oli kyllä oikeassa!
Mutta minulle oli se mahdotonta. Mistä saisin minä paisteja, lihalientä syödäkseni ja maitoa juodakseni, kun en ollut saanut työtä kuin silloin tällöin? Kun töintuskin voitiin ostaa yksi litra maitoa päivässä, sekin usein kuorittua, niin tämän pienen tilkan tarvitsivat lapset — ei niille voi olla antamatta! Miten voin asua yksinäisessä huoneessa, kun meillä oli vain yksi huone ja pieni kyökkipahanen ja kolme lasta! Voiko siinä olla puhdasta? Ja lämpimät vaatteet? Iloinen mieli? Mistä saan minä ne, kun lapseni kärsivät nälkää? — Tämän selitin lääkärille. Hän tuli surulliseksi, kohautti olkapäitään, eikä vastannut mitään.
Mitä voin? Kun muutama päivä sen jälkeen satuin saamaan työtä, täytyi minun mennä — enhän voinut nähdä lasteni kärsivän nälkää! Tautini paheni tietysti niin, etten tahtonut voida mitenkään tehdä työtä, mutta ei auttanut: niinkauvan kun suinkin jaksoi, täytyi mennä! Nyt en enää voi ja tautini on sillä asteella, ettei minua voi mikään pelastaa…
Tätä en ole tahtonut sanoa vaimolleni; en ole voinut — enkä voi sanoa hänelle koko totuutta. Se on parempi näin — hän menehtyisi nyt jo. Se on niin äärettömän julmaa!