Erään tapauksen muistan niin selvästi. Tulin työstä — se oli viimeisiä päiviä kun olin työssä — ja olin kai tavallista kalpeampi ja väsyneempi, koska vaimoni huomasi, että olin menehtymäisilläni. Hirveä aavistus valtasi hänet: hän syöksyi jalkoihini, syleili minua kiihkeästi, niinkuin olisi nähnyt viimeisen kerran ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa itkien:

— Jos sinä kuolet…? Rakkaani… rakkaani… Jos kuolet… kuolet…

Silloin olin vähällä purskahtaa itkuun ja sanoa hänelle kaikki. Vihlova tuska tuntui repelevän rautakynsin sydäntäni. Ankaralla tahdonponnistuksella sain itseni tyyneksi ja lohdutin häntä parhaani mukaan — vieläpä nauroinkin hänen muka turhalle pelolleen. — Nyt tietää hän kyllä, että sairastan keuhkotautia, mutta luulee sen olevan sillä asteella, että vielä paranen, kun en ole vielä aivan laiha kasvoiltani…

Nyt kun vaimoni tietää tautini laadun koettaa hän aina valita minulle parhaat palat syötäväksi, että vain paranisin! Jos hän voi ostaa vähän lihaa ja maitoa, valmistaa hän niistä minulle paistia, velliä y.m. käskee lapset kyökkiin ja pakottaa minut syömään… Ja kun minun pitäisi syödä velliä, niin lapseni — pienet, rakkaat poikani — syövät kyökissä kuivaa leipää, silakkaa ja kaljaa, silloin en voi, vaikka tahtoisinkin, sitä tehdä. Heidän rukoilevat, moittivat lapsensanansa: "Eikös äiti Untolle annakkaan velliä"! "Antakaa Aarnelle myös velliä!" putoilevat sydämeeni kuni rautamöhkäleet… Minä en voi… en saa syödä! Se olisi kamalaa vääryyttä! Se olisi rikos! Ei ole minulla oikeutta syödä, kun heidän pienet, heikot hampaansa nakertavat kivikovaa leipäpalaa ja heidän vatsansa huutavat parempaa ruokaa ja laihtuneet pikku kasvot, rukoilevine katseineen, kääntyvät sinne, missä minä syön. Ja ajatelkaa: kun minä en voi tehdä työtä, en voi ansaita — ainoastaan kulutan — revin minä sillätavoin viimeisenkin leipäpalan heidän pienistä, kalpeista kätösistään! Sydämeni on pakahtua tuskasta sitä ajatellessani — enkä enää tee niin! Se olisi rikosta — julmaa rikosta!

Käsitättekö te: jokainen päivä, minkä elän ja syön, on lapsiraukoilleni kuolemaa ja nälkää… Sentähden — juuri sentähden täytyy minun ampua itseni!

Kuinka mielelläni eläisinkään!

Olenhan vielä niin nuori — vasta 26-vuotias! Muille on elämä siinä ijässä kauneimmillaan, minun lähenee jo loppuaan — ikäänkuin uppoaisin hitaasti, mutta varmasti pohjattomaan suohon, taikka ryömisin pimeän, pilkkopimeän rotkon pohjaa, jossa terävät kivet ja lähimmäisteni luunsirpaleet haavoittavat polveni… Kummallakin puolella ovat seinänjyrkät, kylmät kalliot ja näkymätön voima pakottaa minua armotta eteenpäin ja edessä kohisee kalmanmeren kumea pauhu… Sellainen on elämäni!

En tahtoisi erota lapsistani — tuntuu kauhealta jättää heidät ilman turvaa, ilman isää ja suojelijaa… Ehkä heidän täytyy lähteä kerjuulle, kokea kaikki ne tuskat ja kärsimykset, mitä kylmä, kova maailma voi tarjota. Ehkä heitä lyödään… Oih! minä en jaksa ajatella sitä! Se on liian hirvittävää… Vereni hyytyy sitä ajatellessa…

Mutta mitä voin tehdä? En mitään! Korkeintaan vuoden ajan saatan elää… mutta kuolemaani asti syön joka päivä pienokaisteni elämismahdollisuuksia. Siis: mitä pikemmin lopetan itseni, sitä parempi!

* * * * *