Kohtaloni hermostuttaa ja kiusaa minua sanomattomasti. Olen toisinaan kuin hullu. Tulistun turhista asioista silmittömästi ja olisin valmis tekemään vaikka mitä! Yksi esimerkki siitä, miten ihminen tällaisissa olosuhteissa voi menettää kaiken harkintakykynsä:
Oleskelin kotona joku aika takaperin. Veljeni — 19-vuotias nuorukainen, josta pidän tavattoman paljon — kiusotti erästä tyttöä, ei laskenut häntä irti, vaikka tyttö pyysi. Synkissä mietteissä siinä istuessani alkoi se jostakin syystä minua hermostuttaa ja sanoin käskevästi veljelleni:
— Laske irti!
— No, mikäs käskijä sinä olet? — vastasi veljeni puoleksi pilkallisesti, puoleksi leikillään ja naurahti.
— Mene ulos! — ärjäsin minä yht'äkkiä raivostuneena ja tunsin, miten korvissani alkoi humista, niinkuin ulkona olisi alkanut myrsky.
— Ulos? — Mitä minä ulkona teen?
Minä raivostuin tahtomattani ihan silmittömästi, näin kaikki kuin mustan sumun lävitse, kyyristyin eteenpäin kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä peto ja kuulin, miten ääneni kähisi sanoessani hitaasti mutta selvästi:
— Mene ulos! Taikka tapan sinut!
Kun hän ei silmänräpäyksessä lähtenyt, juoksin minä kuin hullu läheisen pöydän ääreen, sieppasin puukon ja syöksyin mielettömänä veljeni jälestä — hän oli heti juossut ulos nähdessään muotoni. Jos hänet silloin olisin saavuttanut, niin varmasti olisin iskenyt hänet kuoliaaksi — ja kuitenkin pidin hänestä niin paljon, että olisin tehnyt vaikka mitä hänen edestään! Heti kyllä huomasin mielettömyyteni ja kaduin katkerasti, tulin ihan sairaaksi — kuume nousi tavattomasti — mutta sillä hetkellä en ymmärtänyt enkä käsittänyt mitään.
Siitä asti olen karttanut kaikkea kinasteluakin ja ihan pelännyt, ettei kukaan vain sanoisi minua vastaan, silloin kun olen suutuksissani, sillä tunnen, että saattaisin tehdä mitä tahansa, ilman etten itse voisi sille mitään.