Sellaiseksi voi epätoivo ja tuska tehdä ihmisen!

* * * * *

Ne lapset!

Heidän mielikuvituksensa on niin herkkä, heidän puheensa niin sattuvaa, sydämellistä ja omituista, että se panee toisinaan sydämeni värisemään tuskasta — ja hetkeksi umpeen kasvaneet sydänhaavat aukenevat ja kirvelevät…

Eilen illallakin, kun istuin yksin pöydän ääressä, tuli vanhin poikani hiljaa luokseni, asetti pienen kätensä kouraani, katsoi silmiini ja kysyi arasti:

— Isä… miksi ette ota meitä enää syliin ja laula… niinkuin ennen…? Onko isä vihainen?

Oh! Nuo sanat sattuivat minuun kuni piiskaniskut! En ole uskaltanut ottaa heitä syliini peläten tartuttavani heidät… en suudella, hyväillä — vaikka niin mielelläni olisin tahtonut! Hämmentyneenä vastasin:

— Ei isä vihanen ole…

Tämän kuuli hänestä nuorempi poikani ja juoksi kimppuuni huutaen:

— Ottakaa minut myös… ja laulakaa… isä on sitten niin kiltti!