Hän laulaa tietämättänsä kuolinlauluani… Olisin tahtonut, että te, rakkaani, olisitte olleet vuoteeni vieressä, kun kuolen — mutta se ei käy päinsä! Minun täytyy kuolla yksin… yksin… yksin…
Jospa minulla olisi vielä ollut enempi aikaa, niin olisin kirjoittanut vielä siitä, miten… Mutta ei! Tunnen, miten kuume alkaa minussa nousta, päässäni kohisee ja pauhaa kumeasti… silmäni hämärtyvät… Ja minusta tuntuu, että kuolema, — suuri, sysimusta kuolema — seisoo vieressäni järkähtämättömänä ja sen ontot silmäkuopat kiiluvat kärsimättömyydestä… Se odottaa — sillä on kiire!
Rakkaani! Minä en voi enää kirjoittaa — käteni ei tahdo totella, kun minun täytyy kohta kirjoittaa viimeinen sana… Seinän takana kuuluu laulu ja kohta pamahtaa laukaus…
Rakkaani… lapseni, vaimoni — ja kaikki:
Hyvästi!