Mikä houkko olen! En elä enää tuntiakaan — ja puhun kesästä! Eilen illalla juuri oli se verensyöksy. Verta tulvasi keuhkoistani suuntäysittäin ja luulin kuolevani, mutta se pysähtyikin. Kauhistuin, pelkäsin, etten pääse enää ylös vuoteesta, tulisin virumaan siinä ehkä kuukausia ja syömään lasten leipää… Silloin en myöskään olisi voinut toteuttaa aijettani: vaimoni ei olisi jättänyt minua yksin. Verenvuodosta ja kuumeesta olen nytkin äärettömän heikko — näetkö, kuinka käteni ovat vavisseet tätä kirjoittaessani! — ja ehkä vain epätoivo sekä tieto siitä, että ponnistelen viimeisen kerran, antaa minulle voimia tätä kirjoittaa.
Tuntiessani jo kuoleman hyisen henkäyksen kasvoillani, lentää mieleeni kysymys: miksi olen elänyt, kärsinyt ja mikä on ollut elämäni tarkoitus? Ja vastaus on mielestäni selvä: ei mikään! Sokea sattuma vain, että olen syntynyt — ja kärsinyt, kuten tuhannet muut. — Siinä se!
Ääretön ijankaikkinen tyhjyys on siellä, mihin nyt astun… mutta siellä ei ole myöskään tuskaa, eikä kärsimystä — siellä ei ole mitään… ei mitään. Siksi en pelkää sinne astua.
Mutta nytkin tunnen, että tahtoisin elää! Niin polttavalla halulla tahtoisin tietää, kuinka käy pojilleni, saavatko he kärsiä yhtä paljon kuin minä; tahtoisin tietää, koska lakkaa se verinen vääryys, joka nyt hallitsee maailmassa… kuinka kauvan köyhät suostuvat kulkemaan sortajien kahleissa — ja ennen kaikkea tahtoisin sanoa niin paljon… paljon… Mutta se on jo myöhäistä… myöhäistä! Kun ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisinkin, niin tunnen, että menetän järkeni… tulen mielipuoleksi — jos vielä hiukan odotan…
Orporaukkani!
Kuinka tuotankaan teille surua! Kuinka paljon itkettekään! Mutta en voi tehdä toisin… ei ole muuta mahdollisuutta — en voi! Antakaa minulle kaikki anteeksi… anteeksi!
Kun te, pienet poikani, olette täysikasvuisia ihmisiä, ymmärrättekö te silloin onnetonta isäraukkaanne? Tuomitsetteko tekin häntä siitä, että hän lähti hiukan aikaisempaan pois…? Muistakaa, että hän teki sen teidän tähtenne — vaikka hän ei voinutkaan hyväksenne paljon tehdä…
Vielä pyydän, ettei ruumistani avattaisi. Tietysti tullaan sitä vaatimaan — että saataisiin selville, jos olin hullu! Itsemielestäni en ole vielä hullu — ja niiltä, jotka epäilevät järkeäni, kysyn, mitä te itse olisitte tehneet minun sijassani?
Oih! Miten kummallista! Seinän takana alkoi heleä naisääni laulaa lempilauluani: "Sydämeni laulu". Tuudittaa kai lastaan… Kuinka kylmän ja kumman tunteen synnyttävätkään nyt nuo sanat!
Tuonen lehto, öinen lehto
Siell' on hieno hietakehto…