Viimeisenä elinpäivänäni!
Tuntuu niin kummalliselta, että minä vielä elän, ajattelen, hengitän… kirjoitan tätä — ja tunnin kuluttua tartun revolveriin, kohdistan sen ohimooni, liipasen… täältä kuuluu laukaus, ihmiset rientävät katsomaan ja löytävät kuolleen, elottoman ruumiin, joka ei enää koskaan ajattele, ei liiku, ei kirjoita… ja se olen minä. Tuntuu niin kummalliselta, etten koskaan näe toista päivää — ja kuitenkin on huomenna samanlainen päivä; en näe lapsiani, vaikka he ovat olemassa…
Minä lähetin heidät juuri pois, he eivät ole vielä kaukana — korkeintaan puolen kilometrin päässä — ja kuitenkaan en näe heitä enää koskaan, en koskaan… Rakkaani… rakkaani… En luullut sitä eroa niin kamalaksi. Minä en voisi kestää enää toista samanlaista hetkeä!
Kun äsken viimeisen kerran syleilin lapsiani, suutelin niiden keltakiharoita — luulin, että sydän putoo rinnastani tai tulen hulluksi… Vaimoparalleni en uskaltanut sanoa edes jäähyväisiä… en voinut, hän olisi huomannut, kuinka vapisin tuskasta. Ja heidän lähtiessään sattui jotakin hirmuista: vanhin poikani kääntyi ovella ympäri, loi minuun syvät, totiset silmänsä ja sanoi vakavasti:
— Aarne tuo isälle namusia, jos Aarne saa.
Pienempi Unto tämän kuultuaan juoksi luokseni ja huusi silmät loistaen innostuksesta:
— Ja Unto tuo isälle karamellin! Oikein makean! Punasen!
Olin vähällä huudahtaa: Lapseni, rakkaani, odottakaa… älkää menkö! Kuitenkin hillitsin itseni purin hammasta ja he menivät — viimeisen kerran!
Viimeinen näky heistä oli seuraava: vaimoni on kääntynyt tiellä, hymyilee minulle surullisesti ja pitää nuorinta sylissään, joka sekin on huomannut minut akkunan lävitse ja hymyilee; vanhemmat pojat nauravat iloisesti ja heiluttavat käsiään hyvästiksi ja huutavat jotakin, jota en akkunan lävitse kuule… En nähnyt enempää…
Nyt näen, miten kolea syystuuli ravistelee puita ja keltaiset, kuolleet lehdet putoilevat kosteanniljakkaan maahan… siihen mädäntyäkseen. Ja omituista! Minä tahtoisin vielä kerran nähdä kesän— nähdä puut vihreinä, elinvoimaisina, vihreitä nurmia, kukkia, marjoja… Oih!