— Tarkoitan sitä, ettei tällainenkaan julmuri olisi vielä mitään pappien jumalan rinnalla! Sillä ajatelkaa: hän on kaikkitietävä, kaikkivoipa ja laupias. Hän tiesi siis jo "luodessaan" ihmisen, että tämä tulee "lankeamaan syntiin"; hän tiesi sen suunnattoman kurjuuden ja tietämättömyyden, johon ihmissuku tulisi vajoamaan; asetti hyvän- ja pahantiedon puun, vaikka tiesi Evan siitä syövän; tiesi jo silloin, ettei vielä tänäänkään kuin ainoastaan pieni osa ihmisistä tiedä kristinuskosta ja "pelastuksesta" mitään, vaan menevät helvettiin tietämättä, että sitä onkaan! Tämän kaiken hän tiesi — koska hän on kaikkitietävä! ja kuitenkin hän "loi" ihmisen! Mikä isällinen hyvyys ja laupeus! Mikä sanomaton hyväntahtoisuus ja rakkaus! — Ja koska hän on kaikkivoipa, hänelle ei ole mikään mahdotonta, niin voisi hän nytkin lähettää kaikille "pakanoille" tiedon pelastuksesta; hän voisi lopettaa sen suunnattoman kurjuuden, mikä maailmassa vallitsee; hän voisi kääntää jokaisen mielen niin, että kaikki tuntisivat hänet. Mutta sitäpä hän ei tee, vaan katselee kylmänä taivaastaan, miten ihmiset taistelevat nälkäkuoleman kanssa, sortuvat rikoksiin ja paheisiin, tappavat toisiaan sadointuhansin ja syöksyvät miljoonittain, kirous huulillaan helvettiin… Ja lopuksi hän tuomitsee nämä onnettomat, omat lapsensa ijankaikkiseen tuskaan ja vaivaan siitä syystä, että hän jo alussa on niin määrännyt — koska hän kerran on kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikkivoipa! Sellainen on pappien jumala! Täytyy sanoa, että perkele on julmuudessa ainoastaan pieni oppipoika tämän jumalan rinnalla.

— Kuinka jumalaton sinä olet! — huudahti äiti kauhuissaan ja alkoi katkerasti itkeä. Heti sen jälkeen tuli hän sairaaksi ja minä kaduin katkerasti, että olin hänen mielensä pahoittanut… Hän kun on jo niin vanha…

Kaikesta huolimatta en voinut olla kirjoittamatta tätä! Välttämätön kuolema silmieni edessä — minä kuolen huomenna — valtaa minut syvä katkeruus niitä kohtaan, jotka vuosisatoja ovat tuollaisilla inhottavilla kahleilla yksinkertaista kansaa orjuuttaneet, jotka ovat tehneet jumalasta ruoskan, jolla kansaa on ruoskittu — ruoskittu siihen määrään, ettei se vieläkään jaksa nousta, karistaa kahleitaan, vaan sallii järjestelmää, joka tuhoaa tuhansien elämän… Mieleni valtaa katkeruus, kun en voi mitään… olen heikko… Ja minun täytyy nyt kuolla…

Mutta kuolema ei pelota minua. Sillä minulla on se vakaumus, että jos on elämä kuoleman jälkeen, Jos on olemassa jumala, niin hän ei voi olla mikään hirviö, joka omat lapsensa ijankaikkiseen kadotukseen syöksisi. Ja jos jotain on kuoleman jälkeen, niin on se ikuinen — rauha. Jos on jumala, niin on hän hyvä, oikeudenmukainen; kaikkialla missä on totuutta, hyvyyttä — siellä on jumala!

Voi äitiparkani! Nyt hän luulee, että joudun helvettiin, kun kirjoitan näin. Mutta enhän minä voi uskoa muuta, kuin mitä uskon — ei kukaan voi toisin! Äitiraukka!

Olisin tahtonut kirjoittaa tästä vielä, mutta en ehdi enempää ja lapsetkin tulivat taas sisälle…

* * * * *

Olisi vielä kirjoitettava muistakin asioista, asioista, jotka vaikuttavat sen, etten voi elää. Mutta… Äh! ver…

Kaksi tuntia takaperin, tätä kirjoittaessani, sain taas verensyöksyn, mutta se on jo ohitse…

* * * * *