Vähitellen heikkenevät valitukset ja voihkeet; vain heikosti kuuluu: vettä, vettä!
ARTARIK (pitkän äänettömyyden jälkeen tuskallisesti ja toivottomasti.) Turhaan olette te vapaudesta uneksineet… Emme enää koskaan näe kotimaata… Niitä jokia, niitä metsiä … niitä vihreitä metsiä…
Äänettömyys. Eräs kahlehdituista vain hiljaa nyyhkii.
ARTARIK (itsekseen, hiljaa ja surullisesti.)
Minun pieni poikani … poikani… En näe häntä enää milloinkaan… —
(Särkyneellä äänellä.) — Oi, miten kauniit ja pehmeät olivat hänen
kiharansa…
Painaa kasvot käsiinsä ja alkaa äänettömästi itkeä. Pitkä äänettömyys. Hiljaista, toivotonta nyyhkinää — ja tuskin kuuluvana, hentona kuiskauksena hiipii joidenkin kuolevien kurkusta: vettä, vettä… Tuntuu kuin huokuisi luolan pimeistä nurkista itse kuolema — niin toivotonta on kaikki.
Silloin alkaa ylhäältä kuulua huutoja, ryskettä ja taistelun jymyä, ensin heikommin, sitten kovemmin ja läheten onnettomien luolaa. Kalpeina, henkeä pidättäen kuuntelevat orjat.
ALTHIOS (hiljaa, kauhuissaan.)
Mitä … mitä? Minä murskaan pääni!
KARMIDES (riemulla.)
Se on Spartacus!
Yhä lähenee jymy, hirmuisella voimalla lyödään oveen ja muutamien iskujen jälkeen lentää se säpäleiksi ja sisään syöksyy orjajoukon etunenässä Spartacus. Hänen roomalaismiekkansa on veressä ja hänen äänensä kaikuu sytyttävänä ja kiihkeänä.
SPARTACUS.
Ylös orjat! Nouskaa! Taisteluun! Kostakaa! Olette vapaat!