ÄÄNIÄ (hämmästyneitä, tylsiä.)
— Ah!
— Onko se totta…?
— Me olemme kahleissa…
SPARTACUS (tulee nopeasti kahlehdittujen luokse, kumartuu.)
— Kahleet poikki! Alasimet ja moukarit tänne! Ja tuokaa valoa!
KARMIDES.
Vihdoinkin sinä tulit, Spartacus!
SPARTACUS.
Mikä ääni? Kuka? — (Lähenee Karmidesta.) — Karmides! Sinä täällä! Ja
Enomanus! Me luulimme teidän kaatuneen!
KARMIDES (liikutuksen vallassa.) Sinä tulit kuitenkin… Onko teillä ollut taisteluja…? Onko joukkonne suuri…?
SPARTACUS (reippaasti.)
Kohta näet miten paljon meitä on… Juuri viime yönä tuhosimme
Clodiuksen joukon…
Silloin tuodaan soihtu ja kun se alkaa valaista, näkyy koko hirvittävä näytelmä kokonaisuudessaan. Spartacus on vähällä astua äskettäin kuolleen Khakun ruumiin päälle, joka makaa lattialla selällään, suu avoinna ja lasittuneet silmät tuijottaen suoraan ylös. Ja nyt, kun kidutetut näkevät, että tulijat todellakin ovat pelastajia, näyttää siltä kuin nousisivat kuolleet haudoistaan: luurangoiksi laihtuneet, raadellut ruumiit kohoavat — ruumiit, joissa elävältä näyttävät vain silmät, kuumeiset, palavat, mielettömät silmät; verentahraamat, likaiset kädet ojentuvat ja luolan täyttää jälleen tuo kamala, sekava ja tuskallinen valitusten kuoro, josta paraiten erottaa sanat: vettä, vettä, vettä! Nekin, jotka eivät enää jaksa kohota, kääntävät hiukan päätänsä ja kuiskaavat hiljaa sinertävillä huulillaan: vettä.
ÄÄNIÄ.
— Mitä?
— Mitä tämä on?
SPARTACUS.
Haa! Kaikki ruoskitut…
GARIZO. Ei ihan kaikki … mutta kukaan ei ole kolmeen päivään saanut ruokaa eikä vettä…