ARTARIK.
Ja tuolla ovat kuolleet.
SPARTACUS (menee nopeasti peremmälle, jonne Artarik on viitannut. Ja aivankuin saadakseen lisää kiihdykettä vihalleen, kääntää hän kahta ruumista ja tarkastaa hyvin läheltä niiden maksamaisia, raadeltuja selkiä. Tulee hiukan keskemmälle kasvot raivosta vääristyneinä, nostaa molemmat nyrkkinsä ilmaan ja aukaisee suunsa, ikäänkuin tahtoisi kirouksellaan hävittää maailman — mutta ei sano mitään; hetken kuluttua lausuu kolkolla läpitunkevalla äänellä, jossa kuvastuu pohjaton viha ja uhka:)
— Hyvä on!
Kääntyen orjajoukon puoleen, jonka on vallannut sama äänetön raivo, sanoo hän samalla, uhkaavalla äänellä:
— Katsokaa! Siinä ovat teidän veljenne…
Kuuluu joitakin käheitä ääniä ja kohoaa muutamia suonikkaita käsiä.
SPARTACUS.
Siinä ovat veljenne… — (Havahtuen.) — Mikä täällä löyhkää?
ARTARIK.
Ruumiit. Niitä on paljon enemmän tuolla toisessa luolassa.
UHKAAVIA HUUTOJA.
— Voi tyranneja!
— Voi herrojamme!
— Kostoa!
— Roomaan!
SPARTACUS. Hyvä on, hyvä on! Minä huomaan yhä selvemmin, että ennenkuin me voimme olla vapaina, on Rooman valta perin juurin hävitettävä maailmasta — hävitettävä kuin saastainen rutto! Heidän on hävittävä maan päältä — tahi meidän.