ÄÄNIÄ.
— Oikein, Spartacus!
— Heidät on kaikki surmattava!
— Ei armoa!
SPARTACUS. Mutta käsitättekö, että orjien pitäisi olla yksimielisiä. Koko Rooman valtakunnan orjat pitäisi saada taisteluun. Silloin olisi heidän loppunsa…
GARIZO.
Mutta irroittakaa vihdoinkin nuo kirotut kahleet!
SPARTACUS (hiukan hätkähtäen.) Lausuit viisauden: Ei sanoja, vaan toimintaa! Nopeasti kahleet poikki ja tuokaa heille vettä ja ruokaa. — Ei — kantakaa heidät pois tästä hornan luolasta!
Toiset alkavat kantaa ulos valittavia haavoitettuja, toiset ottavat esiin alasimia ja moukareita, ja voimakkailla iskuilla lyödään kahleet poikki. Luolan täyttää vielä hetkeksi huumaava pauke, valitukset ja orjajoukon sekavat, vihaiset huudot, joista erottaa vain muutamia lauseita.
ÄÄNIÄ.
— Minun käteni on poikki…
— Kantakaa varovammin.
— Voi tyranneja!
— He eivät tule saamaan armoa!
ARTARIK (jonka kahleet on irrotettu, nousee, ojentelee hetken jäseniään, astuu sitten Spartacuksen eteen ja sanoo aivankuin huumaantuneena.) Minä olen Artarik, germanilainen päällikkö. Minä kiitän sinua hengestäni ja näiden toisten hengestä… Suo minun tulla joukkoosi…
SPARTACUS. Kaikki, jotka tahtovat ja jaksavat tulla joukkoomme, hakekoot asevarastosta itselleen aseet. Näyttäkää asehuone!
ÄÄNIÄ.
— Asehuoneeseen!
— Asehuoneeseen!
Artarik, Karmides, Enomanus ja muut poistuvat.