GARIZO (tunnustellen Agilon kättä; kolkosti.) Agilo on kuollut. — Hänen ruumiinsa vieressä vannon, etten häntä unohda!
Syöksyy ulos.
KRATINOS (juoksee innostuneena sisään.)
Spartacus! Liciniuksen aarteet ovat sinun käsissäsi! Me löysimme
Liciniuksen aarreaitan…
ÄÄNI.
— Aarreaitan?
KRATINOS. Niin. Siellä on kokonaiset röykkiöt hopeisia ja kultaisia maljoja, kynttiläjalkoja ja jalokiviä… Siellä olivat myöskin Liciniuksen lapset piiloutuneina…
PAHAENTEISIÄ ÄÄNIÄ.
— Ahaa!
— Tiikerin pennut!
— Lyökää ne muurinkylkeen!
SPARTACUS.
Tuokaa heidät tänne!
Kun lapset talutetaan luolaan, tulee äkkiä omituinen, painostava hiljaisuus. Lapset painautuvat peloissaan toisiinsa. — Licinia tulee alas rappusia, seisahtuen oven ulkopuolelle. Hän on ankaran mielenliikutuksen vallassa ja nojautuu seinään, peittäen kasvonsa, ja hengittää raskaasti.
SPARTACUS (tuijottaa äänettömänä lapsiin. Kuin leimahduksena näkee hän palavan kotinsa … puuhun naulatun isänsä … nauravan Liciniuksen — ja hänen sieramensa laajenevat… Mutta vihdoin tekee hän kädellään liikkeen, aivankuin tahtoisi karkoittaa jonkun ilkeän, vähäpätöisen häiritsijän ja sanoo matalalla, käheällä äänellä.) Onko Veruksen huvila kaukana tästä?
RODULF.
Se on lähellä.